perjantai 16. joulukuuta 2011

Leka-menetelmällä tehokkuutta ja työn iloa

Olin eräänä päivänä veljeni luona kylässä. Rupatellessamme niitä näitä veljeni totesi, että hän oli jo jonkin aika suunnitellut yhden olohuoneen väliseinän purkamista, mutta asia oli siirtynyt ja siirtynyt. Hetken mietittyään hän nousi ylös tuolistaan, meni ulkovarastoon ja palasi mukanaan iso leka. Hän löi lekalla kerran seinään, josta oli ollut aiemmin puhe. Lyönnin jälkeen seinässä oli iso reikä. "Nyt se on purettava", veljeni totesi. Eihän sitä voinut sellaiseksikaan jättää. Jonkin ajan kuluttua seinä oli purettu ja olohuoneeseen avautui näkymä eteisen valoisaan portaikkoon.

Kuva: sxc.hu
Vaikka sanotaan, että huolella suunniteltu on puoleksi tehty, monen työssä rassaa liika suunnittelu ja kokoustaminen. Mietitään ja suunnitellaan sen sijaan että tehtäisiin ja saataisiin aikaan jotakin. Leka-menetelmän etuna on että se suuntaa tekemisen tuottavaan toimintaan. Sillä saa välittömästi aikaan näkyviä tuloksia. Tätä kaipaavat erityisesti nuoret, mutta myös vanhemmat työntekijät voivat paremmin jos omasta toiminnasta syntyy kouriintuntuvaa jälkeä. Usein menetelmä on tehokkaampi kuin vahvaan suunnitteluun perustuva toiminta. Se on myös hauskempi.

Leka-menetelmä saattaa tuntua epäammattimaiselta, mutta sitä toteutetaan itse asiassa aika usein luovassa työssä. Esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisessa noudatetaan tätä menetelmää. Olen vain aloittanut tekstin kirjoittamisen utuinen mielikuva siitä mitä haluan sanoa. Mielestäni menetelmää pitäisi käyttää useammin tämän päivän työelämässä. Varsinkin kun sitä toteutetaan yhdessä muiden työtoverien kanssa se mahdollistaa yllättäviä, jopa innovatiivisia ratkaisuja.

Leka-menetelmään liittyy tietenkin epäonnistumisen riski. Voidaan joutua tilanteisiin, jotka olisi voitu välttää huolellisella suunnittelulla. Siksi leka-menetelmän käyttö sopiikin vain aidosti oppiviin organisaatioihin. Niitähän kuvaavat oikeus epäonnistua ja lupa kokeilla. Työpaikalla, jossa esimiehet aina rankaisevat virheistä on syytä pysyttäytyä runsaassa suunnittelussa, vaikka tulosta ei syntyisikään.

Guy Ahonen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Urheilun kootut opetukset työelämälle

Valmentautuminen on asia, joka työelämän pitäisi oppia urheilumaailmasta. Kotiläksynä on kaksi juttua: työntekijä-esimiessuhde ja kausiajattelu.

Kirjoittaja ja Akra.
Kuva: Jenni Kangaskokko
Urheilijan suhde valmentajaansa on usein läheinen ja avoin. Sekä urheilija, että valmentaja tekevät yhdessä työtä sen eteen, että urheilija tai joukkue menestyy. Valmentajan eritystehtävänä on viestiä, että urheilija voi itse vaikuttaa suoritukseensa ja uraansa. Kehittymistä haetaan monipuolisin harjoittein ja pitkän aikavälin suunnitelmalla, jossa jokainen porras on tärkeä. Lähimmäksi tätä työelämä näyttää pääsevän nykypäivän trainee-ohjelmilla.

Projekteiksi pilkottua työtä voi helposti ajatella kausina. On peruskuntokausi, kilpailuun valmentava kausi ja välimenokausi, jolloin harjoittelua kevennetään. On tärkeää, että myös työmaailmassa tunnistetaan erilaisia vaiheita ja kuinka niissä kannattaa rehkiä. Suunnitelman avulla saadaan aikaiseksi fiksu kokonaiskuormittuminen - ei liikaa eikä liian vähän töitä. Jos ylikunto uhkaa iskeä, pitää pystyä laittamaan hommat seis osana aivan normaalia toimintaa.

Olen varma, että bonuksena urheiluajattelun soveltamisesta työmaailma saa ison putkikassillisen motivaatiota. 

Venla Räisänen
Kirjoittaja on y-sukupolven kokovartaloinsinööri, joka uskoo parempaan johtamiseen.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Muutoksen mieli


Pidin Työterveyspäivillä, osaamisen kehittämiseen liittyvässä seminaarissa, mielestäni erittäin innostuneen esityksen siitä, miksi elämme nykyisin jatkuvan muutoksen aikaa ja miten muutos avaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia organisoida ja kehittää työn tekemisen tapoja. Seminaarimme sai hyvää palautetta. Eräs kuulija tuli kuitenkin minulle jälkeenpäin sanomaan, että puhujat olivat hänen mielestään maalanneet kovin synkeän kuvan tästä ajasta ja erityisesti tulevaisuudesta. Että koko ajan tarvitsee muuttua ja sopeutua. Ja että mikään ei riitä.

Jäin miettimään, miten erilaisia tulkintoja nykyisistä työn muutoksista voi tuottaa. Olisinko jollain tavalla pystynyt välittämään tällekin kuulijalle oman innostukseni? Kyse on kai siitä, koemmeko olevamme muutoksen pyöriteltävänä ilman mahdollisuutta itse vaikuttaa, jolloin kyse on vain kyvystä sopeutua, vai onko meidän mahdollista ottaa muutos omiin käsiimme. Itsekin olen sitä mieltä, että hidastaminen on välillä paikallaan. Lisäksi globaalin talouden toimivuudessa on varmasti monenlaisia haasteita. Niihin en aio tässä ottaa kantaa muuten kuin toteamalla, että kaikkien osapuolien kannalta kestävä työ ei voi lähteä nopeiden voittojen tavoittelusta.

Mutta silti on mielestäni turhaa kuvitella, että ihminen lopettaisi innovoinnin ja että uusien elämäämme muuttavien teknologioiden kehittelyn. Ja missä innovoidaan, sinne syntyy myös kasvua, kehitystä ja markkinoita. Ennemmin toivoisin, että huomio kääntyisi muutospuheessa siihen, mitä yhdessä voidaan tehdä muutostilanteen ymmärtämiseksi ja haltuun ottamiseksi. Eli miten kasvaisimme itse muutostoimijoiksi.

Erityisen kiinnostavasti työn muutoksen vaikutukset näkyivät eräässä puunkorjuutoiminnan kehittämishankkeessa, johon osallistuin. Hankkeessa ns. puuhuoltoprosessin toimijat, eli puukaupasta, puun korjuusta ja kuljetuksesta ja puunhankinnan suunnittelusta ja koordinoinnista vastaavat ammattilaiset tarkastelivat yhteisesti puuhuoltoprosessissa tapahtuneita muutoksia, ja niiden vaikutuksia eri toimijoiden työhön. Radikaaleimmin muutos näkyi korjuuesimiesten työssä. Ennen korjuuesimiehet toimivat työnjohtajina. He veivät työohjeet henkilökohtaisesti korjattaville metsäpalstoille, ohjeistivat metsäkonekuljettaja, valvoivat korjatun puutavaran laatua ja pääsivät samalla samoilemaan raikkaissa metsissä. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana tapahtuneen teknologiakehityksen johdosta korjuusuunnitelmien lähetys ja puutavaran laadunvalvonta tapahtuu nykyisin tietojärjestelmien kautta, ja kuljettaja suunnittelevat korjuujärjestyksen itsenäisesti työmailla.

Korjuuesimiehet kokivat kuitenkin henkisesti varsin kuormittavana sen, että nykyinen toimistolla tietojärjestelmien ääressä tapahtuva puutuotannon suunnittelu ja yhä laajenevia alueita kattava puunkorjuun organisointi vei heiltä kaiken ajan. Metsään ei enää ehtiny kuin hädintuskin muutaman kerran vuodessa! Konkreettinen tuntuma omiin alueisiin oli jo alkanut kadota. Kun teknologiakehityksen myötä hiljalleen muuttunutta työnjakoa ja puuhuollon vähitellen uudistuneita rooleja yhteisesti tarkasteltiin, korjuuesimiehet tekivät keskeisen havainnon: "Eihän me olla enää työnjohtajia lainkaan. Mehän ollaan tuotannonsuunnittelijoita. Meidän nimikkeenkin pitäisi olla tuotannonsuunnittelija!"

Tässä tulee nyt se kriittinen paikka. Miten korjuuesimiesten kokemaa kuormittuneisuutta ja toisaalta heidän työssä tapahtunutta muutosta pitäisi tulkita? Eräs mahdollisuus olisi vahvistaa uudelleen korjuuesimiehen työhyvinvoinnin aiempaa ydintä, eli raivata kalenteriin tilaa metsäkäynneille. Se ehkä innostaisi hetken... kunnes havaittaisiin, että metsässä ei todella enää tarvita työnjohtoa ja suunnitteluhommat kaatuvat niskaan joka tapauksessa. Tässä ei siis puuhuoltoprosessin nykyisen luonteen kannalta olisi enää mitään järkeä.

Toinen mahdollisuus on tunnistaa ja tunnustaa mitä on tapahtunut ja nousta asian herraksi. Sekä korjuuesimiesten itse että heitä ympäröivän työyhteisön olisi tärkeä nähdä miten merkittävästä ja korjuuesimiesten työidentiteetin ytimeen menevästä muutoksesta on kysymys. Pitkään alalla olleet, pääsääntöisesti jo yli 50-vuotiaat korjuuesimiehet ovat tilanteessa, jossa uusi työmotivaatio ja innostus pitäisi yhteisesti rakentaa uuteen tuotannonsuunnittelutyöhön. Mikä uudessa työssä on kenties parempaa kuin ennen? Mikä uudessa työssä luo tarkoituksenmukaisuuden ja mielekkyyden tunteen? Kun uudet merkitykset tietoisesti havaitaan, tietojärjestelmien naputtelua ei ehkä koettaisikaan ydintyötä estävänä tekijänä, vaan nimenomaan tärkeimpänä työn kohteena. Samalla syntyisi oivallus "minun ei tarvitse kuormittua siitä, että en ehdi enää metsään, tämä työ on sisällöltään jotain uutta".

Kolmas mahdollisuus on nousta edellä esitetyn tapaan muutoksen herraksi, mutta henkilökohtaista uraa pohtien. Jokaisen korjuuesimiehen on myös käytävä läpi ajatus, onko käsillä oleva uusi työn kohde hänelle todellinen mahdollisuus, vai onko työ niin merkittävästi muuttunut, että työhyvinvoinnin lähteet ovat peruttamattomasti kadonneet. Jos nykyinen työ tuntuu aivan joltain muulta kuin mihin alunperin sitoutui, pitäisi korjuuesimiehelle tarjota tilaa ja mahdollisuuksia pohtia uraansa laajemmin. Voinko hyödyntää osaamistani jossain muualla, jossa hyvinvoinnin lähteet ovat entisen korjuuesimiestyön kaltasia, vaikkapa metsänhoitoyhdistyksessä?

Minun unelmatyöpaikassani työn muutosta arvioidaan ja tutkitaan yhteisesti ja otetaan se hallintaan mahdollisuutena. Työt muuttuvat ja ihmiset muuttavat töitään, siksi mennyttä on turha haikailla. Urat nähdään joustavina ja muuntuvina, ihmisten ikään tai työuran vaiheeseen katsomatta. Minun unelmatyöpaikassani tarjotaan avoimia ja aitoja mahdollisuuksia keskustelulle siitä, mitä työssä on tapahtumassa ja mitä uusia mahdollisuuksia jatkuvasti syntyy, jotta voimme nousta muutostoimijoiksi niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin.  

Marika Schaupp
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on aidosti innostunut muuttuvien töiden tuottamista mahdollisuuksista

torstai 24. marraskuuta 2011

Työmatkasta positiivista virtaa päivään

Unelmoin työmatkoista, jotka virittävät mielentilaan, jossa työstä innostuu byrokratian pihdeissäkin. Unelmassani kipaisen aamulla kotiovelta noin kolmessa minuutissa bussipysäkille -ajoissa. Minun ei ole tarvinnut säntäillä paikasta toiseen ja etsiä kännykkää, työpaikan "äly"-avaimia, silmälaseja, USB -puikkoa.....Bussipysäkillä ehdin vaihtaa naapureiden kanssa kuulumisia. Seuraavaksi kohtaan hymyilevän bussikuskin, joka tervehtii muutenkin kuin murahtamalla. Unelmieni bussimatkoilla ajatukset saavat harhailla omia teitään, maisemat inspiroida, kirjojen tarinat valloittaa, musiikki liikuttaa mieltä ja naputtaa jalkaa. Muiden matkustajien kanssa pohdiskelen välillä maailmanmenoa ja arvailen tulevaisuutta. Minun ei tarvitse näpelöidä tietotekniikka ja tihruttaa pikkuruisia näyttöruutuja. Unelmassani olen nimittäin osannut ja voinut rytmittää työpäiväni niin, että töissä on aamulla puoli tuntia aikaa kaikessa rauhassa miettiä päivän hommia.

Kun sille päälle satun, jaloittelen osan työmatkasta. Kävelyreittini varrella on metsää, jonka maastoa täplittävät erilaiset sammalet ja varvikot. Välillä kuljen puiston ja leikkikentän läpi. Istahdan kaikenlaiset säät kestävälle puupenkille, jolle uurteet antavat ilmettä. Unelmani kävelyreitin varrella on pieniä kojuja ja kioskeja. Vastapaahdettu kahvi ja haudutettu tee tuoksuvat ja hedelmämehujen pelkkä katselu kutittelee makuhermoja. Näppärät ja yritteliäät sormet ovat loihtineet tarjolle suolaisia ja makeita herkkupaloja. Niiden äärellä on mukava pysähtyä katselemaan katutaiteilijoiden esityksiä. Kaamosaikana mieltäni nostattavat eko-lyhdyt, puiden oksilla leikittelevät valot, höyryävän lämmin juoma, ihmisten iloisenväriset asut ja punaiset posket.

kuva: sxc.hu
Kiireettömässä hetkessä kävelyreitin varrella ajatusten umpisolmut alkavat aueta, ongelmien ratkaisut löytyä. Mahdoton on mahdollista. Oivallukset pompahtavat mieleen kuin tyhjästä ja ajatus alkaa rullata niitä eteenpäin. Sujuvasti liukuen olen siirtynyt työmoodiin. Loppumatkan työpaikalle kuljen unelmassani ratikoilla, joiden kyytiin voi hypätä lähes non-stop. Niiden verkosto risteilee ympäri kaupunkia ja graffitti-maalareiden luomukset koristavat niiden kylkiä.

Unelmoin työmatkoista, joiden aikana on tilaa ajatella, rauhoittua ja miettiä oman työn merkitystä: Oivaltaa, mikä omassa työssä on tärkeätä, mikä tarpeetonta kohellusta. Samalla muistelen lämmöllä niitä bussikuskeja, jotka todellisessa elämässäni ovat vuosien varrella odottaneet minua työpaikkani lähipysäkillä, jotta ehdin mukaan kyytiin.

Elän jo osittain työmatkani unelmaa bussimatkailun osalta. Kun vielä saisin takaisin viime vuosina linjoilta kadonneet tutut bussikuskit, joilla oli vähän aikaa rupatellakin matkustajien kanssa. Kävelyreittien ilmeetkin ovat pienin askelin muuttuneet unelmieni suuntaan. Seuraavaksi aion unelmoida työpäivästä, jonka osaan ja voin suunnitella niin, että kotimatkaa ei tarvitse aloittaa juoksemalla. 


Kiti Müller 
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Haaveena iloiset työkaverit ja rehti pomo - ehkä arkistossa maan alla

Työterveyslaitos haastoi ihmisiä ideointitalkoisiin lokakuun lopulla. Tarkoitus oli työpaikoilla kirjoittaa ideoita muistilapuille, tökätä ne seinille ja tuoda kaikkien työntekijöiden ideat mukaan innovoimaan uutta.

Klikkaa kuva suuremmaksi.
Muun muassa Helsingin kirjamessuilla Työterveyslaitoksen ständillä käyneitä kehotettiin miettimään omaa unelmatyöpaikkaansa tussien ja muistilappujen avulla. Ajatukset kuplivatkin runsaina ja monipuolisina.

Messuilla suurimman äänisaaliin unelmatyöpaikan rakennusaineena saivat muodossa tai toisessa työkaverit ja työyhteisö. Reilu kolmasosa vastaajista piti näitä tärkeimpänä omissa unelmissaan. Työkavereiden toivottiin olevan ainakin mukavia, iloisia ja reiluja. Näyttäisi siis siltä, että jokainen meistä voi tehdä aika isonkin osansa siihen, että pääsemme lähemmäs unelmatyöpaikkojamme: hymyä huuleen, sillä päästään jo pitkälle.

Seuraavaksi tärkeintä kuplien määrän perusteella oli hyvä esimiestyö. Rehtiä pomoa ja rakentavaa palautetta toivottiin useassa lappusessa. Myös tasa-arvoisuus ja se, että työpaikka oli avoin uusille luoville ideoille, saivat kannatusta. Vastauksia tuli monia muitakin, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä mielenkiintoista oli se, että hyvä palkka mainittiin ainoana tekijänä vain kahdessa kuplassa.

Mainittakoon muuten, että myös hieman tarkempia vastauksia saatiin. Näihin kuuluivat muun muun muassa seuraavat: "Ratsupoliisi, koska saa ratsastaa", "Arkistoissa maan alla" ja "Henkilöstöpäällikkö".

Jos vastaamiseen olisi käytettävissä yksi liimalappu, mitä sinä vastaisit kysymykseen, millainen on sinun unelmatyöpaikkasi? Motivoituneet työkaverit ja johtamistaidoilla siunattu pomo toimisivat ainakin minuun. Nyt kun asiaa mietin, taitavat nuo asiat melko hyvin täyttyä nykytyössäni... Ei huono juttu ollenkaan.

P.S. Lukekaahan myös Työpiste-lehdestä Työterveyspäivien koottuja kuplakommentteja.


Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja, joka ylläpitää tätä blogia ja on muuten edellisen kirjoituksensa jälkeen kantanut sen unelmoimansa sohvan työpaikalleen.

torstai 17. marraskuuta 2011

Osaamattomuuden myöntäminen sallittu tällä työpaikalla

Uusi valelääkärikohu on saanut minut pohtimaan keskeneräisyyden ja osaamattomuuden kokemusta. Mitä hyvää keskeneräisyyden, epäonnistumisen tai osaamattomuuden myöntämisestä voi seurata?

Niistä seuraa erittäin hyviä asioita: uusia yrityksiä, parempia ratkaisuja, laadukkaampia ja turvallisempia tuotteita ja prosesseja. Parempaa turvallisuutta. Eettisesti korkeatasoisempaa toimintaa.

Kuitenkin osaamisen kyseenalaistaminen - osaamattomuuden myöntäminen - on työpaikoilla tabu.

Asiantuntijaorganisaatioissa usein esitetään osaamista. Muotoillaan ratkaistavia ongelmia sillä perusteella, että ollaan varmoja oikeiden - joskus poliittisesti korrektien - vastausten löytymisestä. Ratkaistaan helppoja osaongelmia, joiden avulla ylläpidetään kuvaa omasta asiantuntijuudesta. Vahingossakaan ei kysytä muilta apua.

Uusien kysymysten ja ongelmien muotoilu tekee kipeää. Merkittävien ongelmien muotoilu on vaikeaa. Yritys kysyä uusia kysymyksiä voi paljastaa, että aika on ajanut oman osaamisen ohi.

Osaamisen esittäminen tuntuu joissakin tapauksissa olevan petollisen helppoa. Se on myös vaarallista. Monet suuronnettomuudet, tapaturmat ja katastrofit ovat seurausta osaamisen valheellisesta esittämisestä. Osaamisen esittäminen on myös henkisesti raskasta. Kuinka monen työuupumuksen taustalla on puutteellinen osaaminen?

Epäonnistumisen juhlapäivä on ehditty jo perustaa Suomeen, asialla olivat Aalto-yliopiston yrittämistä kiinnostuneet opiskelijat. Epäonnistumisen kokemuksesta ja siitä selviytymisestä syntyy tärkeitä oppeja, jotka johtavat innovaatioihin.

Työpaikoilla pitäisi ottaa käyttöön Osaamisen Kyseenlaistamisen Hullut Päivät. Niiden yhteydessä olisi Avun Pyytämisen ja Avun Tarjoamisen toripöydät.

Tehdään osaamattomuuden myöntämisestä yhteinen, positiivinen asia. Myöntäminen avaa polun eteenpäin.

Otetaan osaamisen ravistelu tavaksi!

Ravisteluun löytyy vinkkejä Osaamisen aika -raportista. Käytännön toimiin antaa ohjeita Onnistu osaamisen uudistajana -julkaisu.

Mervi Hasu
Kirjoittaja on on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, jonka mielestä työssä pitää olla enemmän rentoa meininkiä.

torstai 10. marraskuuta 2011

Etätyöstä uusi näkökulma omiin rutiineihin

Vanhan viisauden mukaan kaukaa näkee lähelle. Päätin testata periaatetta tekemällä ulkomaan kongressin päätteeksi vielä pätkän etätöitä sieltä ulkomailta käsin. Sähköpostihan ei tunnetusti rajoista piittaa ja tarvittavat sovellukset saa asennettua vaivattomasti lainakoneellekin. Eikä kaltaistani näppäimistön näpyttelijää kaivata kokouksiin vielä parin viikon aikana. 

Tässä tapauksessa tosin poikkean kai etätyön yleisimmästä määritelmästä, jonka mukaan hommat vain hoidetaan kotona tai jossain muussa ei-työ-ympäristössä. Itse vaihdoin vain toimistoympäristön toiseen. Kun perusedellytykset oli lainakonttorissani järjestetty, aloin huomata eroja. Eli mistä olinkaan luopunut ja mitä saanut tilalle vaihtaessani kalakukkojen kotimaan koillis-Espanjan Barcelonaan.

Funikulaarilla vuorelta alas
Ergonomia oli ainakin ihan syvältä. Näyttöruudun korkeutta ei voinut säätää tarpeeksi matalaksi ja työtuolin selkänoja ei tukenut ollenkaan. Toisaalta lerpattaessaan se mahdollisti myös nokkaunet.

Vartin ettonet tulivatkin välillä tarpeeseen, sillä hispanjoolit tekevät järkyttävän pitkää työpäivää: noin yhdeksästä iltakuuteen tai seitsemäänkin! Eikä puhettakaan kahden tunnin siestasta. Lounas oli korkeintaan tunnin. Onneksi yliopiston ruokalan tarjonta oli erinomaista. Työmatkat mukaan luettuna työpäivä kesti siis aamuseitsemästä iltakahdeksaan. Siihen päälle sitten ruoanlaitto ja muka vielä harrastukset tai kotiläksyt! Itse olin jo unessa kaatuessani kohti tyynyä.

Noin lyhyen aikaa erilaisen työmatkan eksotiikka jaksoi vielä viehättää mutta pidemmän päälle olisi varmasti alkanut kypsyttää. Ensin vartti funikulaarilla vuorelta alas. Pisteet maisemista. Sitten metrolla pääteasemalle asti ja päälle vielä reipas kolmen kilometrin kävely vanhan kaupungin poikki. Tunti touhotusta monenkirjavien ihmismassojen keskellä, sen sijaan että kotoa pyöräilen uinuvan lähiömme koivukujaa ja viiletän tukka putkella tiukan alamäen tiedelaaksoon: matka-aika 10 minuuttia ja sivutuotteena terveellistä liikuntaa.

Entäs työilmapiiri sitten? Mahdollisista kielitaidon puutteista huolimatta väki otti mielellään kontaktia ja sulauduin sekaan ongelmitta. Mielestäni Suomessa kestää pidempään kuin viikon, että tuntee tulleensa työyhteisöön hyväksytyksi. Toisaalta olen jo omalla työpaikallani juurtunut niin osaksi kalustoa, että kollegani eivät ujostele keskeyttää ja höpötellä milloin mistäkin. Joskus toki ihan asiastakin. Tässä suhteessa pisteet menivät tasan. Mutta kahvihuonetta ei heillä ollut ja automaatista sai vain irvistyttävän makeaa sitruunateetä. Fyysisen ilmapiirin suhteen yllättäen kylmä pohjola vei myös voiton koska etelän pitkittynyt kesä tarkoitti usein virtana selkää pitkin valuvaa hikeä. Toisaalta ulkona ei sitten tarvinnut miettiä tarkenemista.

Mitä tästä kaikesta sitten jäi käteen? Pienistä käytännön erovaisuuksista huolimatta oli hauska huomata ettei oma työni tosiaan ole niin paikkasidonnaista. Eikä totuttu tapa tehdä asioita ole ainoa tai oikea. Jos muu maa on mustikka, niin onhan sekin maukas ja terveellinen! Päästäessäni irti omista rutiineistani huomasin voivani omaksua uusia erilaisia. Lounasta voi siis näköjään syödä vasta kahdelta ja illallistakin yhdeksältä. Ja sähköpostia voi näpytellä ilman ääkkösiäkin. Kaukaa näin myös oman työpaikkani pienetkin ilahduttavat asiat. Vaikka kupillinen teetä aamuisin ei näköjään ollutkaan aivan välttämätön työn sujumisen kannalta, niin kyllä se jotenkin lohduttaa kun olen taas täällä omassa konttorissa.

Joskus kannattaa siis mennä merta edemmäs kalaan löytääkseen uutta saalista. Niin oppii myös paremmin arvostamaan kotisatamaa, jossa tulee ymmärretyksi omalla kielellään ja omana itsenään.


Jani Ruotsalainen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, joka suree sitä miten tutkimustuloksemme usein jäävät vain hyllyyn pölyttymään, vaikka niistä voisi olla oikeata hyötyä päätöksenteossa.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ideointitalkoot: Miksi yhdessä ideointi on tärkeää työpaikoilla?

Nykyisessä työelämässä innovointi kuuluu kaikille työntekijöille. Ideointiin osallistuminen tulisi kuitenkin olla vapaaehtoista. Yhdessä ideointi on tärkeää siksi, että meillä kaikilla työntekijöillä on erilaista osaamista ja kokemusta siitä, miten organisaatiomme tuotteet ja palvelut toimivat. Jos vain johto ja esimiehet osallistuisivat uuden luomiseen työpaikoilla, se olisi liian hidas tapa saada aikaan muutoksia.

Ideat kuplimaan!
Työterveyslaitos haastaa kaikki ideointitalkoisiin 24.–28.10. Silloin siis ideoimaan ja innovoimaan työpaikoilla. Talkoisiin tarvitaan työvälineiksi vain kyniä, kasa muistilappuja ja seinä, jonka ohi ihmiset kulkevat. Kun välineet on koottu, esimiehet, HR-ihmiset tai vaikka sinä voivat haastaa muut työntekijät ihmiset kirjoittamalla työpaikkasi kannalta kuumaan kysymyksen, johon etsitään uusia ratkaisuja. Kun ideat ovat kukkineet viikon ajan, kootaan porukka, joka perehtyy ideoihin ja jalostaa niitä.

Kun ideoimme yhdessä saadaan kaikkien arvokas osaaminen käyttöön. Meillä on myös taipumus inspiroitua toinen toistemme ideoista, siksi yhdessä ideointi johtaa parempiin ideoihin ja on hauskempaa.

Ideat ovat ikään kuin rakennusainetta uusien toimintatapojen ja oman työn kehittämiseen, jopa uuden liiketoiminnan käynnistämiseen. Ideoita voidaan kehitellä eteenpäin ja arvioida niiden käyttökelpoisuutta. Idean edistäminen käytäntöön vaatii sinnikkyyttä ja johdon tukea. On tärkeää, että uusia ideoita uskalletaan lähteä nopeasti kokeilemaan käytännössä.

Moni innovaatio on saanut alkunsa nimenomaan työntekijän ideasta ja aloitteesta, esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa liimattava muistilappu. Ideasta innovaatioksi on kuitenkin pitkä matka, joten sen edistämisessä tarvitaan monen toimijan yhteistyötä. Ensimmäinen, kenelle idea esitetään, on yleensä lähin esimies. Avoin ja ennakkoluuloton suhtautuminen uusiin ideoihin ja lupa epäonnistua niiden ensikokeiluissa on innovatiivisen ja hyvinvoivan työpaikan tunnusmerkki.

Eveliina Saari,
Työterveyslaitoksen Innovaatiot, johtaminen ja osaaminen -tiimi


Ideointitalkoot on osa Työterveyslaitoksen Millainen on sinun unelmatyöpaikkasi? -kampanjaa. Lue lisää täältä.

torstai 13. lokakuuta 2011

Apudroidia peliin ja taas mentiin...

- Se vois toimia silleen, että aina kun tarvitsee jotain uutta tietoo, niin menee vaan päivityshuoneeseen mukavasti tietoavaruuskeinuun ja pistää piuhat päähän ja lataa kaikki uudet tiedot.

- Tai sitte tietysti olis vielä parempi, jos ne jutut tulisi ihan niinku itsestään, ettei tarttis kun ottaa joku pehmeä virtuaalilaturi käteen ja tuijottaa sitä tiiviisti. Tai vieläkin parempi, jos sen vois tehdä vaikka ihan vaan olemalla työpisteessä tai kahvikupin ääress, niin että ne asiat tuotais tähän mulle ihan ilman etsimistä.

- Tai eiks olis ihan kiva, jos olis joku sellainen vekkuli pikku vekotin, tiedäthän niinku vaikka siinä Tähtien sota -leffassa R2D2-droidi, joka tietää kaiken? Eiks meille vois kehitellä sellaista apudroidia, ett siltä vois saada kaikki tarpeelliset tiedot just sillon kun tarvitsee? Se tulis vaan ja tarttus pistokekäpälällä käteen ja antas tietojen hurauttaa päähän. Mut siinä vois kyllä olla paremmat pyörät kun R2D2:ssa, muuten sen vauhti ei kyllä riitä...

Kuva: sxc.hu
- Kahvipöydässä juttu lensi, meille oli tullut uus työntekijä ja puhuttiin siitä, miten perehdytyksen vois järjestää, jos oltais vaikka vuodessa 2050, ja kaikki olis mahdollista. Yks olis halunnut ne tiedot nukkuessa ja toinen heitti tietysti ett meinaatsä nukkuu työpaikall. Mut kyllä me sitten päädyttiin siihen, ett helpompaa se on jos on hereillä. Ja vielä mielellään ihan sen jutun ääressä mihin se perehdytys liittyy, eikä niitä asioita tuu liikaa kerralla. Ja sit me kyllä huomattiin kanss ett meillä kaikill on aika lyhyt muisti, ja olis hyvä jos niitä asioita löytäs helposti vielä sen perehdytyksen jälkeenkin.

Olimme sattuneet samaan bussiin töistä tullessa, naapurin Jonea nauratti vieläkin hänen kertoessaan kahvipöytäkeskustelusta. Apudroidille oli keksitty mitä ihmeellisempiä tapoja toimia ja auttaa perehtymisessä aina kun joku asia työpaikalla muuttuisi. Kuvaukset olivat niin hauskoja, että olisi ollut mukava saada ne nauhalle talteen.

Mitä asioita sun mielestä pitäisi olla perehdytyksessä, kysyin Jonelta sitten, kun kävelimme bussipysäkiltä kotiin päin. - Mitä siihen apudroidiin teidän mielestä pitäisi ladata vai puhuitteko siitä?

- Kyllä meille tuli niitä paljon mieleen. Ainakin siinä pitäs olla kaikki tärkeet jutut siitä, miten meidän työpaikalla eri asiat toimii, miten tuotannon koneita käytetään, missä on vessat ja hätäsuihkut, kuka hoitaa mitäkin, miten työterveyshuoltoon mennään, miten uusia hyviä toimintatapoja saa ehdotettua, millä tavalla ammattitaitoo voi parantaa, no joo, vaikka mitä. Kaikkee, mitä työpaikasta nyt tarttee tietää, ett osaa tehdä työnsä fiksusti, työkyky pysyy kunnossa ja ett työporukka pystyy yhdess tekeen hommansa hyvin ja kehittymään yhä monipuolisemmiks osaajiks joilla ei mene sormi suuhun. Ja tietty siihen apudroidiin pitäs ladata kaikki uudet jutut sitä mukaa kun niitä tulee. Ja sitten sen pitäs ladata itse itseensä myös tieto siitä, kelle se on tähän mennessä toimittanu mitäkin tietoo, ett se osaa rullata niiden työntekijöiden luo jolle ei viel oo kerrottu. Ett vaikka on pitkäänkin olleita työntekijöitä, niin heillekin muistettas perehdyttää uudet asiat kun niitä kuitenkin tulee aina.

Mutta nyt kun ei vielä olla siellä 2050:ssä, eikä teillä ole tuota apudroidia, miten te sitten meinasitte hoitaa tuon teille tulleen uuden työntekijän perehdytyksen? Millaiset piuhat hänelle pannaan päähän nyt, kysyin ajatellen Jonen kuvauksia apudroidista.

- Tiedäksää, Jone vastasi, ett me tajuttiin, että meill on oikeestaan aika monta apudroidii jo! Oikeestaan meilhän on jo asiat paljo paremmin kuin jos olis vaan joku koneellinen apudroidi. Meillä kaikki työkaverit ja esimiehet kertoo ja neuvoo muillekin, jos niille tulee uusii juttuja mistä ne tietää ekana tai eniten. Ja sit meillä työpaikalla pidetään säännöllisesti hyvää huolta siitä, ett asiat löytyy helposti kansioista ja tietokoneilta ja että kaikille on muistettu perehdyttää uudet jutut, mutta kyllä me keksittiin vielä pari asiaa, missä perehdytystä parantamalla saatas parempi lopputulos. Ja nää elävät apudroidit on kyllä hirveen paljon kivempia kuin koneet, niiltä saa aina hymynkin ja niiden kanssa voi miettii, ett oliks tässä nyt kaikki tarpeellinen. Ja nyt tää apudroidi pistää menoksi - tiedäksää, ett me päätettii vielä ottaa kilpailu, kuka apudroidi huolehtii parhaiten myös omasta kunnostaan, että jaksaa perehdyttää muitakin!


Marja Viluksela

Kirjoittaja on on Työterveyslaitoksen Työelämän tila ja tulevaisuus -teeman teemajohtaja, joka uskoo naapurin Jonen tavoin unelmatyöpaikkojen olevan mahdollisia, jos vain haluamme yhdessä aidosti rakentaa niitä ja uskallamme kehittyä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Homo tiimius

Homo tiimius, nykypäivän tiimi-ihminen, sukua myös homo projetinukselle, on yleensä kädellinen, useimmiten kahdella jalalla kulkeva eliölaji, joka tavataan työpaikoilta. Ulkonäön ja koon vaihtelut kuuluvat lajin ominaispiirteisiin. Aktiivisimmillaan kello 8-16 välillä, mutta toistuvia havaintoja toiminnoista tavataan kaikkina vuorokaudenaikoina. Homo tiimius suhtautuu uusiin asioihin verrattaen epäluuloisesti - poikkeuksena kuitenkin uusi vuodenaikamaku jogurtissa.

Kaksi homo tiimius -lajin edustajaa.
Homo tiimius oppii helposti uusia taitoja. Homo tiimiuksen koulutuksessa kannattaa käyttää apuna erilaisia motivoivia palkintoja kuten naamaneleitä ja sanaa "kiitos" selkeästi artikuloituna. Homo tiimius on erityisen perso kahville. Sen takia on tärkeää pitää koulutuksesta taukoja, joiden aikana se ehtii imeyttää vähintään kaksi desilitraa nestettä ja kommunikoida valitsemansa lajitoverin kanssa.

Pikkuhiljaa homo tiimius oppii tekemään vaativampia temppuja. Näistä tarpeellisimpia kyseiselle lajille ovat esimies- ja alaistaidot, joiden koulutus voidaan varovaisesti aloittaa homo tiimiuksen saavuttaessa sukukypsyyden.

Homo tiimius on parhaimmillaan, kun se laitetaan oleilemaan samaan ympäristöön lajitovereidensa kanssa. Lajitovereiden valintaan kannattaa kiinnittää huomiota, eräät yksilöt voivat aluksi olla aggressiivisia toisiaan kohtaan, erityisesti maanantaiaamuisin.

Homo tiimiuksen yksilölliset erot ja tarpeet tulee ottaa huomioon. Vaikka olet omistanut jo yhden homo tiimiuksen, toinen on todennäköisesti aivan erilainen. Yhdistämällä hyvin erilaisia (sukupuoli, karvan väri, opitut temput, ääntelykyky) homo tiimiuksia laumaan on todettu saatavan hyviä tuloksia pitkällä aikavälillä sekä yksilön hyvinvoinnin että uusien tavoitteellisten temppujen oppimisen suhteen.

Venla Räisänen
Kirjoittaja on y-sukupolven kokovartaloinsinööri, joka uskoo parempaan johtamiseen.

torstai 29. syyskuuta 2011

Työpäivän pitää riittää

Vähän aikaa sitten tuttavani kertoi, että hän oli viime talvena päättänyt saada työkiireet haltuun jäämällä joka työpäivän päätyttyä tunniksi, pariksi valmistelemaan ja viimeistelemään asioita, joihin työpäivä ei oikein tahtonut riittää. Nyt, puoli vuotta myöhemmin hän oli huomannut, että strategia ei toiminut. Sen sijaan, että varsinainen työaika olisi tullut kevyemmäksi töitä oli alkanut siunaantua entistä enemmän.

Riittävätkö sinun tuntisi?
Kuva: sxc.hu
Muut ympärillä olivat huomanneet, että häneltä saa aiempaa nopeammin vastauksen sähköpostiin. Niinpä muidenkin työ sujui nopeammin ja työt palautuivat hänenkin pöydälleen jatkokäsiteltäväksi entistä nopeammin. Ylipäätään yhteistyökumppanien odotukset tuttavani työkapasiteetista kasvoivat. Hän oli joutunut ojasta allikkoon. Ratkaistakseen uuden ongelmansa hänen olisi pitänyt entisestään pidentää työpäiväänsä. Toteutui vanha periaate: Jos haluat saada jonkin kiireellisen asian hoidetuksi, anna se tehtäväksi jollekin, jolla on jo ennestään liikaa töitä.

Mikä on tämän tarinan opetus? Se on, että normaalin työpäivän pitää riittää, yleensä. On tietenkin tilanteita, joissa pitää joustaa ja lisätä kierroksia. Normaalityöpäivän pituuden rajoittaminen on yli sadan vuoden ajan ollut keskeinen teema meidän ja monen muun maan työlainsäädännössä. Eli asiaa on pidetty yleisesti arvokkaana ja tärkeänä. Viime vuosien yhteiskunnallinen ja tekninen kehitys ovat kuitenkin hämärtänet tätä periaatetta ja vaikeuttaneet sen toteutumista. Työntekoa on helppo jatkaa vaikka on siirrytty pois fyysiseltä työpaikalta. Samoin globaali liiketoiminta ei enää noudata yksittäisen maan työaikoja.

Voidaan ehkä ajatella, että normaalityöpäivän periaate on jokaisen henkilökohtainen valinta. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kun tarpeeksi moni luopuu tästä periaatteesta, siitä tulee uusi normi, jonka jälkeen normaalin työpäivän puitteissa ei enää pysty tuottamaan normaalia työpanosta. Käytännössä tämä näkyy erityisen selvästi sähköpostien käsittelyssä. Jos normina on, että sähköposteihin vastataan myös normaalin työajan ulkopuolella, henkilöstä joka ei sitä tee tulee työprosessin jarru.

Normaalityöajan periaate sotii monia aikaamme ihanteita vastaan. Meidän odotetaan olevan sitoutuneita ja innostuneita. Kaavamainen työaikojen noudattaminen ei viesti sitoutumisesta ja innostuksesta. Itse olen kuitenkin toista mieltä. Työ ja vapaa-aika on hyvä pitää erillään ja kummankin puitteissa elää täysillä. Itse jaksan innostuneena hektisenkin työpäivän läpi, kun tiedän sen päättyvän ajallaan ja uusien asioiden odottavan työpäivän jälkeen. Työ- ja vapaa-ajan suhde ei ole nollasummapeli vaan peli, jossa kumpikin edistää toisiaan.

Guy Ahonen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Pala unelmatyöpaikkaa nettihuutokaupasta

Edellisessä työpaikassani minulla oli työhuoneessani sohva. Se oli keltainen, pehmeä ja ihailtu. Sijaistamani henkilö oli kollegani kanssa ostanut sohvan yhteisen työhuoneensa piristykseksi. Samalla se kätevästi sulki oven pomon huoneeseen.

Vielä kaksi vuotta sohvan hankkimisen jälkeenkin ihmiset sitä ihmettelivät. Sohvan suurin anti ei ollutkaan sen pehmeys, keltaisuus tai sen kyky sulkea oviaukkoja. Paras anti oli se, että se järkytti toimiston rakenteita. Sohvan tulo toimistoon on varmasti ollut vähintään keskinkertainen ihmetys ihmiselle, joka on istunut yli 20 vuotta samassa huoneessa mööpelit samassa järkytyksessä. Sohvathan kuuluvat kotiin, ei työpaikalle.

Sohvaa pidettiin vähän outona nuorison juttuna. Nehän tekevät asioita nykyään eri tavoin. Ei se kuitenkaan niin ole, kyllä sohvat ovat kaikenikäisille! Ainakin se on osa minun unelmatyöpaikkaani. Työpiste-lehden taannoisessa jutussa siteeratun arkkitehtuuriasiantuntijan mukaan työpaikat saavat tulevaisuudessa yhä enemmän kodinomaisia piirteitä. Uskon ja toivon, että se on näin. Tuskin työteho pienestä kodinomaisuudesta kärsii, vaan pikemminkin paranee. Uskon vakaasti, että sohvalla istumalla saa aivoriihen aikana parempia ideoita kuin toimistotuolilla.

Kuka kantaa ensimmäisen sohvan sisään?
Kuva: sxc.hu
Pitäisikö heti ottaa mitta käteen ja katsoa, mitä piristettä huoneeseen mahtuu? Jos unelmissa ei ole sohva, niin olisiko keinutuoli hyvä? Tuskin esimies sohvaa tai kiikkustuolia vastustaa, jos se vain sopivasti mahtuu huoneeseen. Kokemukseni mukaan uusi huonekalu on parhaimmillaan kuin uusi työntekijä: se hämmentää työyhteisön vakiintuneita rakenteita sopivasti, virkistää väkeä ja lisää työviihtyisyyttä.

Mainittakoon muuten, että kollegani mukaan hänen ihailtu keltainen työsohvansa oli "verkkohuutokaupasta muutamalla kympillä". Ei kuulosta kalliilta palalta unelmaa. Hinta ei lienekään ongelmana, vaan suurempi vaikeus on rutiinien rikkominen. Kuka meistä siis kantaa ensimmäisen sohvan sisään?


Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja, joka ylläpitää tätä blogia ja haaveilee hyvistä työhönsä liittyvistä ideoista.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Hidastaminen sallittu tällä työpaikalla

Olen viime aikoina pohtinut työn nopeutuvia aikasyklejä, projektien ja innovaatioiden kiihdyttämisen kokemuksia.

Työpäivän aikana seuraamme tehtävien silpoutuvaa virtaa minuutin tarkkuudella. Yritämme kalenteroida Outlookiin palaverien ja dead-linejen lomaan työn laatuaikaa: merkittävimpiä, tärkeimpiä tehtäviä. Kuitenkin annostelemme itsellemme yhä lyhytkestoisempia hetkiä kunkin työn tekemiseen. Kun yhdestä tehtävästä toiseen siirtyminen vaatii aikaa, päädymme tekemään useita asioita samanaikaisesti, hosuen ja hutiloiden. Suunnittelemme huomattavasti enemmän kuin toteutamme. Aikaperspektiivimme on äärimmäisen lyhyt sekä eteen- että taaksepäin.

Entäpä jos skaalaamme työpäivästä ja -vuodesta reilusti ylöspäin. Mietipä omaa työorganisaatiotasi vaikkapa 500 vuoden ja omaa työuraasi 100 vuoden aikajanalla. Mikä työpaikkani toiminta olisi tällöin todella merkittävää? Minkä asian hyväksi työurani saavutukset luettaisiin 100 vuoden kuluttua?

Asettuvatko pirstoutuneet puuhasi tuntikirjanpitoineen ja suoriteraportteineen tämän ajatuskokeen jälkeen uuteen valoon?

Länsimaisia, vauraiden alueiden työpaikkoja hallitsee jatkuva kamppailu ajan riittämättömyyden kanssa. Monen mielestä kyse on ajan hallinnasta ja itsekurista: joko osaat ne tai voit ainakin yrittää opetella.

Kumman hahmon pyytäisit työpaikallesi luennoimaan ajallisuudesta ja ajan hallinnasta työssä: Kalifornian kultapojan vai Mma Ramotswen?

Kalifornian kultapoika tekee 70 tunnin työviikkoa, menestyy nettiyrittäjänä Yhdysvalloissa, pärjää maailman kovimmassa triathlonkilpailussa, pitää päivittäin Exceliä yöunistaan, urheiluharjoituksistaan, syömisistään, leposykkeestään ja veren happipitoisuudestaan ja ahdistuu viikonloppuaamuisin, jos ei saa mitään aikaan tai asiat ei etene (lomalla ahdistuu aikaansaamattomuuteen kolmessa päivässä).

Mma Ramotswe on botswanalainen yksityisetsivä ja yksityisyrittäjä (Naisten etsivätoimisto nro 1:n perustaja ja omistaja), joka selvittelee elämän pieniä arkisia mysteerejä, rakastaa hyvää ruokaa ja rooibos-teetä, arvostaa afrikkalaisia perinteitä (vanhusten kunnioittamista, maata, karjaa ja sukusiteitä) ja suhtautuu itseensä ja muihin lempeällä huumorilla ja suvaitsevaisuudella.

Kalifornian kultapoika on tosielämän henkilö, joka käy oikeasti luennoimassa yliopisto-opiskelijoille yrittäjyydestä. Mma Ramotswe on kirjailija Alexander McCallSmithin luoma romaanihenkilö - valitettavasti siis fiktiota.

Jos työpaikallani olisi aamunavaus, suosittelisin luettavaksi otteita Mma Ramotswen afrikkalaisesta viisaudesta. Kultapoika saisi minun puolestani pysytellä Exceleineen ja valkaistuine hampaineen Kalifornian auringon alla.

Mervi Hasu
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, jonka mielestä työssä pitää olla enemmän rentoa meininkiä.

torstai 8. syyskuuta 2011

Ekotyöt esiin

Lomalta palatessani virisi kahvihuoneessamme keskustelu, jossa kilvan kehuimme, miten olimme laittaneet materian lomalla kiertämään. Minun lomarutiineihini kuuluu lasten pieneksi jääneiden vaatteiden karsinta, lehtipinojen pois heittäminen sekä parittomien ja kuluneiden sukkien ompeleminen uusiksi keppihevostallimme jäseniksi. Yksi oli siivonnut vuosikausia tarpeetonta tavaraa keränneen komeron ja vienyt tavarat kierrätyskeskukseen. Toinen oli väsännyt jätelaudoista kasvilaatikon.

Ihmettelimme, onko työelämä muuttunut niin hektiseksi, että tällaiset arvokkaat ekoteot tuppaavat jäämään loma-aikaan tehtäviksi. Tiettyyn pisteeseen asti hommahan on hauskaakin, mutta en ihan luokittelisi sitä lomaksi ja levoksi, vaan työksi siinä missä tavanomainen palkkatyökin.

Vain lomalla olen niin energinen, että jaksan tarttua neulaan ja lankaan tai kaivaa suurimman osaa vuotta pölyttyvän ompelukoneeni esiin. Sama näyttää pätevän miehillä puutöiden tekemiseen. Jos asiaa tarkemmin miettii, niin tällainen jätettä kierrättävä työ voitaisiin luokitella uudenlaiseksi ekotyöksi. Sen säännöllinen harjoittaminen tuo hyötyä ja hyvinvointia yhteiskunnalle ja ympäristölle.

Kesäinen vierailumme Napolissa näytti meille kaikessa karmeudessaan mihin päätyy suurkaupunki, joka ei huolehdi jätteidensä säännöllisestä kierrättämisestä. Kuorma-auton kokoisia jäteläjiä lillui ja haisi teiden varsilla. Meressä kellui styroksin kappaleita ja muovipulloja. Tämä sai minut havahtumaan kuinka tärkeää jätteen hyötykäyttö on. Monen innovaation synnyssä on ollut tärkeää nähdä jäte uudella tavalla – mahdollisuutena jollekin hyödylliselle uudelle.

Unelmoin työpaikasta, jossa ekotyöhön kannustetaan ja sen merkitys huomataan. Voisiko työnantaja luvata työntekijöille mahdollisuuden käyttää pari työpäivää vuodessa omaan kotitalouteen liittyvään ekotyöhön? Entä miten työpaikka palkitsee työssä tehdyistä ekoteoista?

Kun kudot vanhoista vaatteistasi räsymaton tai perustat taloyhtiöösi biojätekompostin, niin maailma pelastuu. Hyvinvointia työstä tuo tämäkin. Millaisen ekotyön sinä teit tänään: töissä, kotona tai sillä välillä?


Eveliina Saari
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen innovaatiot, johtaminen ja osaaminen -tiimin päällikkö, joka uskoo arjen ekotekojen luovan hyvinvointia. Juuriltaan diplomi-insinöörin ja työterveyshoitajan tytär.

torstai 1. syyskuuta 2011

Saako hehkuttaa?

Unelmatyöpaikasta haaveillaan joka alalla, kaikkien lehtien sivuilla. Viimeisimpänä minulle lähetettiin aiheeseen liittyen Trendi-lehti, jossa yllätyksekseni oli kuvaus omasta unelmatyöpaikastani. Kyseessä oli syyskuun numero, jossa päätoimittaja Annaleena Jalava kirjoittaa sivuilla 3839, että työntekoon on aika palauttaa ilo. Jutun alussa kirjoittaja kuvaa, miten hänellä työtehtävien vaihto ei tuonut tullessaan innostuneita ja rohkaisevia onnitteluja, vaan kauhistelua työn stressaavuudesta, vapaa-ajan menetyksistä ja kyynistymisestä. Kirjoittajan sanoin, työstä puhutaan nykyään "luonnottomana ilmiönä, joka rutistaa ihmisestä mehut ja vie tämän joko fyysiseen tai henkiseen romahdukseen".

Juttua lukiessa tunnistin monia "työnillitys"-tilanteita, joita Jalava kirjoituksessaan kuvaa. Keskusteluissa korostuvat epäkohdat ja hyvinvoinnin uhkat. Ne täyttävät helposti  mielen, eikä muille ajatuksille, innostukselle ja työstä nauttimiselle jää tilaa.

Minunkin unelmassani työpaikalla on lupa tuoda esiin, miten mukavaa työssä on, miten antoisia projekteja saa tehdä ja miten usein saa tutustua kiinnostaviin ihmisiin ja tilanteisiin. Unelmatyössä tarpeeton "työnillitys" saadaan kuriin, eikä se hallitse joka hetkeä. Löytyisikö ratkaisu soveltaen psykologien oppeja: työnillitykselle voitaisiin järjestää oma tuskatunti, jolloin puidaan yhdessä epäkohtia ja ongelmia ja selvitetään isompia ja pienempiä erimielisyyksiä. Psykologit suosittelevat vastaavaa keinoa käytettäväksi yksilötasolla silloin, kun tuntuu, että mieli täyttyy vain huolista ja murheista. Kun huolille on varattu oma aikansa, niitä on helpompi hallita ja ratkaista, mutta silloin ne on myös helpompi unohtaa hetkeksi.

Kuva: sxc.hu/Mattox
Unelmatyössä tuskatunnit on varattu kalenteriin ja muut tunnit on lupa nauttia siitä mikä työssä sujuu ja tuottaa iloa ja tyydytystä. Jokaisella on omat työnilonsa, unelmatyössä niitä saa hehkuttaa. Itse en osaa vielä mennä käytävälle hehkuttamaan, mutta harjoittelen tässä: Voi että on ihanaa päästä takaisin sairauslomalta töihin, nyt hommat taas etenee. Oli muuten aivan mahtava 1,5 tuntia tänään kun sain oikein keskittyä uuteen projektiin. Aamulla oli tosi innostavaa keskustella uuden työkaverin kanssa ja kuulla uusia ajatuksia. Iltapäivällä oli niin helpottavaa, kun sai kysyä neuvoa kokeneemmilta ja asiat liikahtavat eteenpäin kuin itsekseen. Onpa mukavaa, kun tänään ei tarvitse koko ajan juosta paikasta toiseen. Keksin myös uuden tosi kätevän tavan syöttää tehdyt tunnit työajanseurantaan. Ja sekin on ihanaa, kun lähden kyllä kohta tästä kotiin, tuli mitä tuli. Ehdinpä sitten lenkille ja jää aikaa olla lasten kanssa ja sitten on kiva tulla takaisin töihin huomennakin.

Hehkuttakaa tekin. Jos ei työpaikan käytävillä kehtaa, niin vaikka tässä koneen ääressä.  

Virpi Kalakoski
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, joka uskoo, että 10 vuoden päästä kaikki tietävät, mitä on kognitiivinen ergonomia.

tiistai 23. elokuuta 2011

Menestyksen salaisuus

Mikä on menestyvän organisaation salaisuus? Miksi toiset työyhteisöt toimivat paremmin kuin toiset?

Väitän, että eräs tärkeä - ehkä jopa tärkein - menestyksen edellytys on luottamus. Yhteisöt, jonka jäsenet luottavat toisiinsa, menestyvät.

Luottamus kollegoihin näkyy arjessa: Kuinka puhumme työkavereistamme? Kuinka hoidamme oman tehtävätonttimme? Luottamukseen liittyy läheisesti arvostus: Olemme ihmisinä ja työntekijöinä erilaisia. Joka ikiseltä meistä löytyy omat vahvuutensa. Toisaalta voimme kehittyä ja harjaantua asioissa, jotka tiedämme omiksi heikkouksiksemme. Emme voi puhaltaa yhteen hiileen emmekä ratkaista vaikeimpia haasteita, jollei luottamus omaan työporukkaan ole kunnossa.

Kuva: Päivi Sormunen
Luottamus esimieheen on tärkeää. Vaikka työntekijä ei aina pystyisi olemaan 100 % samaa mieltä päätöksistä, on niihin pystyttävä sitoutumaan asiaan päätöksenteon jälkeen. Luottamus myös helpottaa viestintää.

Euroopan valtioista Sveitsissä yhteiskunnan toiminta perustuu näkyvimmin luottamukseen.  Kansalaisuutta haettaessakin on oltava naapurien luottamuksen arvoinen - he äänestävät, saatko kansalaisuuden vai et. Luottamuksen arvostamisen tuloksen voimme jokainen todeta: Sveitsi on tänä päivänä yksi Euroopan vauraimmista valtioista.

Parasta luottamuksessa on se, että minä itse voin pitää huolta siitä, että olen luottamuksen arvoinen työpaikallani. Tänäänkin.

Venla Räisänen
Kirjoittaja on y-sukupolven kokovartaloinsinööri, joka uskoo parempaan johtamiseen.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Unelmana 25 gramman lapio

Juttelin Taloussanomien toimittajan kanssa taannoin siitä, millaisessa kunnossa tietotyöläisten työvälineet ovat. Välillä nimittäin tuntuu siltä, että työpaikoilla tehdään töitä kuin 50 kilon lapiolla, jossa varsi on kiinnitetty väärään paikkaan: tietojärjestelmissä ei ole tietoakaan helppokäyttöisyydestä. Monesti tietotekniikka ei sujuvoita työtä vaan takkuaa ja kuormittaa tarpeettomasti.

En/et ole yksin tällaisten tuntemusten kanssa. Joka paikassa missä olen käynyt puhumassa kognitiivisesta ergonomiasta, olen kuullut toinen toistaan hurjempia esimerkkejä tietotyöläisten työvälineistä. (Ai mistä kognitiivisesta ergonomiasta? No siitä miten työn suunnittelussa tulee ottaa huomioon ihmisen fyysisten ominaispiirteiden lisäksi myös se, millainen ihminen on tiedonkäsittelijänä. Ihmislajille ominaiset havaitsemisen, tarkkaavaisuuden ja muistin kyvyt ja rajoitukset pitää huomioida, mikäli halutaan, että työ on sujuvaa ja turvallista).

Taloussanomien toimittajan kirjoitus herätti vilkkaan keskustelun työpaikkojen 50 kilon lapioista. Parisataa keskustelijaa päivitteli työpaikoilla käytössä olevien tietojärjestelmien kehnoa käytettävyyttä. Syyttävällä sormella osoitettiin niin järjestelmien kehittäjiä ja myyjiä kuin työpaikkoja, joissa ei riittävästi pohdita, millaisia työvälineitä oikeasti tarvitaan ja kenen käyttöön. Työn suunnittelemiseen ei käytetä riittävästi aikaa jo ENNEN uuden järjestelmän tilaamista.

Paljon löytyy tietotyöläisen työvälineistä ongelmia, unelmia ei ole tullut keskusteluissa eteen, kauhukertomuksia kuulee sitäkin enemmän.

sxc.hu/Jan Hutschig
Mutta mistä sitten on työpaikankin unelmalapiot tehty? Ajatellaanpa vaikka 1-vuotiaani vihreää muovilapiota. Se sopii mukavasti käteen ja taskuun ja sillä hoituu kaikki tarvittavat hommat sujuvasti, painoakin on vain 25 grammaa. Jo lapiota hankittaessa mietimme mihin sitä käytetään (hiekan, kuran ja käpyjen lapioimiseen) ja kuka sitä käyttää (reilu 80 cm pituinen kaveri, jonka voimat riittävät maitotölkin kantamiseen). Kohtuullinen hintakin oli tärkeä asia, mutta silti emme ostaneet keväällä tarjouksessa olevaa lasten lumilapiota ja yrittäneet lyhentää siitä vartta ja pienentää lapaa. Pojan lapioksi ei myöskään kelpuutettu vaarin vanhaa, vaikka se onkin vaarin mielestä vallan mainio kompostin kääntelyyn. Tärkeää oli myös se, että ei tarvittu pitkää koulutusta, vaan lapio pysyi heti kädessä itsenäisesti ja ilman apua. Poika hoitaa sillä kaikki tarvittavat hommat, ja vähän ylimääräisiäkin, ja sujuvasti.

Tietotyöläisenkin työvälineet toimivat kuin unelma kun ne on valittu huolella. Onko teidän työpaikalla hyvä tietotyöläisen työkalupakki? Entä hyviä tapoja pakin hankkimiseen, käyttämiseen ja käytön kouluttamiseen? Kerro muillekin hyviä esimerkkejä, jos teiltä niitä löytyy.

Mikäli työpaikkasi ei vielä ole työvälineiden osalta unelmatyöpaikka, tehdään siitä sellainen. Ota yhteyttä!

>> Lue Taloussanomien artikkeli


Virpi Kalakoski
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, joka uskoo, että 10 vuoden päästä kaikki tietävät, mitä on kognitiivinen ergonomia.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Tympii ja kyllästyttää − miten säilytän työn imun?

Linja-auton kuljettaja haluaa jokaisen asiakkaansa lähtevän hyvillä mielin kyydistään, ja niinpä hän tervehtii jokaista matkaajaa hyvän päivän toivotuksin. Kieltenopettaja järjestää vapaaehtoisesti ja vaivaa nähden vuosittain oppilailleen mahdollisuuden vaihtoviikkoon vieraassa maassa, koulussa ja perheessä. Puhelinvaihteen hoitaja näkee työnsä tarkoituksena olevan sisäisten ja ulkoisten asiakkaittensa laadukas yhteen saattaminen ja laitossiivooja kantaa huolta asiakkaidensa turvallisuudesta ja kokee suurta ammattiylpeyttä pitäessään työtilat toimivina.... jokapäiväisiä ilmiöitä, joita ei tehtäväkuvissa ole määritelty, mutta joita voi kohdata alasta ja ammattiryhmästä riippumatta.

Suomalaisen työelämän pelastajaksi on yksimielisesti peräänkuulutettu johtamiskulttuurin muutosta. Kun työt muuttuvat vauhdilla ja työntekijät ovat yhä yleisemmin oman työnsä parhaita asiantuntijoita, ei pelkästään johtamista kehittämällä kuitenkaan voida tuottaa fiksuimpia työkäytäntöjä, parempaa palvelun laatua tai arjen innovaatioita – saati sitten varmistaa henkilöstön energisyyden ja innostuksen – työn imun – säilyminen työssä ja pitkällä työuralla.

Jokainen voi jossain määrin muokata työtään itselleen innostavammaksi – eikä esimies välttämättä huomaa koko asiaa. Työn yksilöllinen muokkaaminen tarkoittaa, että työntekijä toimenkuvansa puitteissa säätelee mitä ja miten monia tehtäviä kaiken kaikkiaan työhönsä sisällyttää, keiden kanssa ja miten työtään tekee sekä miten näkee oman työnsä olemassa olon tarkoituksen ja arvon. Tästä työn yksilöllisestä muokkaamisesta johtuu, että samaa työtä tekevien työtoiminnassa voi nähdä paljon yhteistä mutta myös erityisiä piirteitä. Varmasti monissa asiantuntijatehtävissä mahdollisuudet työn muokkaamiseen ovat toiset kuin suorittavissa töissä. Myös sellaisissa töissä, joissa oma toiminta liittyy tiiviisti toisten tekemisiin, mahdollisuudet "työn tuunaamiseen" ovat rajallisemmat. Silti kaikissa töissä on mahdollisuus työn yksilölliseen "räätälöintiin".

Alustavan tutkimusnäytön perusteella työn imua kokevat työntekijät ylläpitävät työn imuaan nimenomaan muokkaamalla omaa työtään. He esimerkiksi hakevat tarvittavia voimavaroja työhönsä, näkevät työnsä myönteisemmässä valossa ja liiallisen rutinoitumisen ja leipääntymisen välttämiseksi ottavat vapaaehtoisesti uusia tehtäviä ja haasteita vastaan. Työtään muokkaamalla voi paremmin päästä käyttämään ja kehittämään vahvuuksiaan työssä sekä toimimaan luovemmin ja  innostuneemmin. Työpaikatkin hyötyvät, kun työntekijät ottavat vastuuta työnsä jalostamisesta ja ylläpitävät parasta hyvinvointiaan ja työnsä mielekkyyttä.

Työn yksilöllisellä muokkaamisella on kääntöpuolensakin. Yhtä lailla myös turhautuneet ja kyynistyneet työntekijät voivat muokata työtään, mutta siihen suuntaan, jossa tehdään vain aivan välttämätön minimaalisin ponnistuksin. Työn yksilöllinen muokkaamisen ei soisi myöskään tarkoittavan sitä, että tehdään vain itsestä kivoja asioita. Johtamistakin siis tarvitaan työn muokkaamisessa. Hyvä esimies vastuuttaa ja näyttää suunnan, mutta sen jälkeen myös valtuuttaa ja vapauttaa työntekijän toteuttamaan työtään itsenäisesti. Hän myös huomaa tuunaamisen ja antaa siitä tunnustusta.

Olen edellä puhunut työn yksilöllisestä muokkaamisesta, työn tuunaamisesta ja työn räätälöinnistä. Ilmiölle ei vielä siis ole vakiintunutta suomennosta. Otan ilolla vastaan ehdotuksia, miten osuvimmin kutsuisimme "job crafting"-ilmiötä!

Jari Hakanen
Kirjoittaja on työhyvinvoinnin tutkija, joka uskoo suomalaiseen työntekijään ja suomalaisen työelämän potentiaaleihin

maanantai 23. toukokuuta 2011

Mielikuva työstä osana hyvää elämää

Viimeaikoina monet tuttavani ovat puhuneet lähestyvästä eläkeiästä. Tämä johtuu tietenkin osaksi siitä, että itsekin lähestyn tätä ikää. Olen 59-vuotias. Huomioni on kiinnittynyt siihen sävyyn jolla lähestyvästä eläkeiästä puhutaan. Eläkkeelle siirtymistä pidetään helpotuksena. Toivotaan, että vielä jaksetaan pinnistää työssä, normaaliin eläkeikään asti. Normaalina eläkeikänä pidetään 63 vuoden ikää. Kovimmat sinnittelijät jatkavat jopa pidempään.

Mielestäni tapa ajatella lähestyvää eläkeikää paljastaa jotakin työelämän tilasta. Jos työ rasittaa siitä irtaantuminen on tietenkin helpotus. Tutkimukset osoittavat, että näin todella tapahtuu. Toisaalta työasenteet vaikuttavat myös työhön. Jos lähestyvää eläkeikää pidetään ratkaisuna koettuihin ongelmiin on olemassa riski ettei niihin pyritä vaikuttamaan. Pidetään luonnollisena että työ on rasittavaa, jopa uuvuttavaa.

Työterveyslaitos on äskettäin lanseerannut strategisen pääviestinsä, joka kuuluu: Hyvinvointia työstä. Sen lähtökohtana on, että työ on hyvinvoinnin edellytys monessa mielessä. Työ on välitön tyydytyksen lähde, vain työllä syntyy vaurautta ja varallisuutta ja vain työllä rahoitetaan ne hyvinvointipalvelut, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Näistä nimenomaan työn välittömän tyydytystä tuottava vaikutus näyttää unohtuvan monelta työssä olevalta. Mielikuvaa työstä muokkaavat vahvasti työhön liittyvät riskitekijät. Tätä Työterveyslaitos haluasi muuttaa. Halutaan tuoda esiin työn elämää voimauttava, salutogeeninen merkitys. Tämän näkemyksen mukaan työkyky ei ole vain, eikä edes pääasiassa, kiinni terveydellisistä rajoitteista, vaan niistä vahvuuksista, joita meillä on. Ihminen voi olla määrätyssä työssä täysin työkykyinen, vaikka hänellä on useita "kremppoja".


Tutustu Ikävoimaa työhön -ohjelmaan
Työn ja muun elämän vastakkainasettelun sijasta voisimme ajatella työtä luonnollisena osana hyvää elämää. Työssä kuten muussakin elämässä on vastoinkäymisiä ja huolia, jotka ovat osa normaalia elämää. Jostakin syystä kuitenkin työelämän puutteita pidetään sellaisina, joista pitäisi kokonaan päästä eroon.

Perusasenne työhön vaikuttaa meidän tapaamme toimia työpaikallamme. Näkemys, että työ on välttämätön osa hyvää elämää ja että on meidän kaikkien edun mukaista olla mahdollisimman pitkään mukana työelämässä vaikuttaa käyttäytymiseemme. Haluamme ratkaista ongelmia, sen sijaan että haluaisimme kokonaan päästä niistä eroon. Itse ajattelen olevani tavalla tai toisella mukana työelämässä vielä pitkää. Työn määrä varmaankin jossain vaiheessa vähenee, ja tehtävätkin, ja jopa muodollinen työmarkkina-status. Mutta tärkeintä tässä ajatuksessa on, että se pakottaa minut aika ajoin pohtimaan mitä nykyisessä työssäni pitäisi muuttaa, jotta se antaisi entistä enemmän tyydytystä ja mahdollistaisi kaikin puolin hyvän elämän.

Guy Ahonen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Leikkiminen sallittu tällä työpaikalla

Olen viime aikoina pohtinut, millaisia kiellettyjä asioita asiantuntijakulttuurissamme on. Juttuja, joita ei ole kirjattu työpaikkojen ohjesääntöihin, mutta joista on olemassa hiljainen tieto: tätä ei tehdä meidän työpaikalla.

Useimmat kielletyistä asioista liittyvät tunteisiin, erityisesti positiivisiin tunteisiin. Heittäytymiseen. Innostumiseen. Onnistumisesta iloitsemiseen. Leikkimielisyyteen.

Monen työpaikan seinällä on näkymätön kyltti:
Irrottelu kielletty tällä työpaikalla.

Katsotaan sen sijaan auditoriossa jonkun telkkarista tutun tyypin irrottelua ja luovaa purskahtelua. Tiedegaala ja improvisaatioteatteri Stella Polaris. Tutkimusohjelman vuosiseminaari ja professori Pekka Tuttava - tosin ei oikea professori vaan näyttelijä esittämässä karrikoitua professoria.

"Siis eihän näihin seminaareihin tule enää mentyä, ellei siellä ole joku jännä juttu!" Pitää olla viimevuotista hauskempi ja tunnetumpi tyyppi. Ja taas nauretaan vatsat kipeinä.

Seuraavana päivänä tiimipalaverissa aletaan käydä vakioagendaa läpi. Kaikki tuijottavat vakavina läppäreitään. Palaverin jälkeen jokainen menee huoneeseensa ja vetää oven perässään kiinni.

Organisaation strategiapäivä Aalto-yliopiston Design Factoryssä: legorakennelmia, kollaaseja, pienoisnäytelmiä ideointivälineinä kuvittamassa uuden vision rakentamista. Kaikki välttelevät viimeiseen asti tarttumasta ensimmäisenä legopalikoihin. "Kun mä en katsos ole ollenkaan luova ihminen."

Virikevastaava hoitokodissa leikittämässä ja laulattamassa vanhuksia. Hoivayksikössä aloitetaan arjen elävöittämistoiminta, toimintakyvyn aktivointitoiminta ja musiikkiviriketoiminta. Valitaan elävöittämistoiminnan vastaava, aktivointitoiminnan vastaava ja musiikkivirikevastaava. Pidetään suunnittelupalavereja ja laaditaan toimintasuunnitelmia. Tuotetaan raportteja ja kirjataan tietojärjestelmään elävöittämissuoritteita, aktivointisuoritteita ja musiikkivirikesuoritteita.

Unelmoin työpaikasta, jossa leikkiminen on sallittua ja suotavaa. Haluan, että luovuutta ei ulkoisteta luovuuskonsulteille ja virikevastaaville.

Aloitan projektitiimini huomisesta palaverista: "Irrottelu sallittu tässä projektissa."

Mervi Hasu
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, jonka mielestä työssä pitää olla enemmän rentoa meininkiä. 

maanantai 9. toukokuuta 2011

Demokratiasta

Vaalien aikaan moni on pohtinut demokratian syvintä olemusta. Professori Esko Valtaoja kirjoitti Turun Sanomien kolumnissaan 20.4.2011 että demokratiassa "[j]okainen ääni on yhtä arvokas. Sen epäileminen on suuri yhteiskunnallinen tabu. Mutta jokainen mielipide ei todellisuudessa ole yhtä arvokas." Hän perustelee näkökantansa sillä, että väistämättä mielipiteillä on erilaisia tietopohjia. Toiset mielipiteet perustuvat asioiden eri puolien perinpohjaiseen selvittelyyn ja puntarointiin, toiset on muodostettu "musta tuntuu" -pohjalta. Jäin pitkään pohtimaan Valtaojan kirjoitusta. Houkuttelevalta tuntuisi sanoa, että näinhän se on, ainakin tutkijan näkökulmasta. Mielipiteet pohjautuvat erilaisiin tietoihin, joiden paikkansa pitävyys on eri tavoin todistettu. Esimerkiksi se, että maapallo on pyöreä, ei ole enää mielipidekysymys, vaikka siitäkin on aikanaan väitelty.

Mutta tarkemmin ajateltuna kysymys ei toki ole näin yksinkertainen. Mikä itse asiassa on mielipide? Äänestäjä voi olla hyvin tietoinen siitä, että esimerkiksi koko kansan tuntemalla julkkisehdokkaalla ei ole samaa kokemusta työstä kuin jollain pitkän linjan poliitikolla, mutta olla kuitenkin sitä mieltä, että hän on pätevä edustamaan kansaa eduskunnassa, koska kansanedustuslaitoksen pitää olla kansan läpileikkaus. Toisaalta itsekin taistelin vaalikoneiden ääressä sen tosiasian kanssa, että minun mielestäni (ja tosiasiallisestikin) asuntolainan korkovähennysoikeus verotuksessa on ollut henkilökohtaisen talouteni kannalta huippujuttu, vaikka tiedän varsin hyvin, että se tukee perusteetta tietyntyyppistä omistamisen muotoa ja vääristää eri asumismuotojen suhteellista houkuttelevuutta.


Siirryin pohtimaan demokratian ja mielipiteiden asemaa työpaikoilla. Teollistumisen jälkeen syntyneet suuret tuotanto- ja asiantuntijafunktioihin jakaantuneet organisaatiot ovat lähteneet varsin erilaisesta asetelmasta kuin henkilö ja ääni -periaatteilla toimiva demokratia. Isoissa organisaatioissa työnjako kehittyi aluksi pitkään niin, että työn suorittamisen tapojen arviointi ja valinta eriytyi johdon ja asiantuntijoiden tehtäväksi ja työntekijöiden osaksi jäi määriteltyjen tehtävien suorittaminen. Asioista "tietämiseen" muodostui tiukka työnjako. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että työtä koskevasta tiedosta ja tehokkuudesta menetettiin paljon, jos koko henkilöstöä ei osallistettu toiminnan kehittämiseen.

Henkilöstön osallistaminen jää edelleen kuitenkin usein vain osademokratiaksi. Esimerkiksi muutostilanteissa osallistaminen tapahtuu hyvin usein vastan silloin, kun joku on jo päättänyt a) mitä ne haasteet ovat, mihin uudistuksilla ollaan vastaamassa ja b) mitä vaihtoehtoja näihin haasteisiin vastaamisen käytännössä on. Tämän jälkeen työntekijöiltä kysytään mielipiteitä. Niin, mielipiteitä. Ne voidaan helposti jyrätä "tosiasioiden" edessä. Ja virallista "ääntä" lopputulokseen vaikuttamiseen ei työntekijöillä useinkaan ole. Tällä hetkellä elämme kuitenkin aikaa, jolloin mikään taho ei yksiselitteisesti tiedä parhaiten mitä organisaatioiden kannattaisi tehdä ja mistä kilpailuetu seuraavaksi syntyy. Tästä todellisuudesta ovat kertoneet mm. viimeaikaiset uutiset Nokiasta. Työhön kohdistuvat uudet vaatimukset näkyvätkin usein ensimmäisenä juuri asiakasrajapinnassa, ei strategiapöydissä.

Valtaoja pohti kirjoituksessaan, "[M]iten sovittaa yhteen demokraattinen tasa-arvo ja mielipiteiden eriarvoisuus?" Samaa mietin itsekin. Voisiko työntekijöille tarjota yhtäläiset välineet toiminnan muutosten vaikutusten arviointiin kuin mitä johdolla on? Voisiko työpaikkojen demokratiaan aidosti kehitellä keinoja "vaalikoneongelmaan" ylittämiseksi, eli toisin sanoen tarjota kaikille aidot mahdollisuudet arvioida ja tutkia eri toimintavaihtoehtojen seuraamuksia? Ei kyseltäisi vain mielipiteitä, vaan tuotettaisiin yhdessä uudenlaista tietoa. Jos lähtisin mukaan politiikkaan, varmaan kannattaisin korkovähennysoikeuden asteittaista poistamista. Uskon, että asiantuntevat ihmiset pystyvät näkemään oman toiminnan arkihaasteiden yli jos heille vain tarjotaan siihen välineet.

Marika Schaupp

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija ja kehittäjä, joka pohdiskelee usein maailmasta tietämisen ja maailmaan vaikuttamisen kysymyksiä. 


torstai 28. huhtikuuta 2011

Unelmatyövappuu sulle, mulle ja naapurin Jonelle!

Tiedäks sää, se on nyt niinku työn juhlaa, naapurin Jone sanoi aamulla töihin mennessään. Mää ihan aattelin, ett nyt me juhlitaan kunnoll koko työporukal, kun on se unelmatyöpaikka ja vappu ja kaikk.

Otetaa heti aamust tosi ilone ja hauska ilme, niinku kaikkei parhaas vappunaamaris ja morjenstetaan heti koko porukka oikeen olan takaa ;) Jos ei joku älyy vastata niin karjastaan sit kohdall vähän kovempaa tai töräytetää vapputorvee!

Ja päiväl, sitte jos ei työilme meinaa pysyy kiirees suupielet ylöspäin, pistetää oikeesti ne naamarit päähän, ni johan rupee kavereit, pomoo ja asiakkait naurattamaa ja työkin taas tuntumaa hauskemmalt.

Oikeestaan pitäs alottaa yhteisell naurull joka päivä jo heti aamust, hyväl mielel hommat sujuu paremmi ja työkaveritkii tulee huomioituu. Ja ihan kumma juttuhan se kyll on, ett ku huomaa ne muut ittensä lisäks, ni kaikill on helpompaa ja itekkii jaksaa paremmi.

Joku kyll voi sanoo, ett mitä sää siinä virnuilet, mutt kyll sekii varmaan kohta oppii ilost ja ystävällist hymyy sietämään ja kavereit jeesaamaan. Viel kun laitetaan kimpass työpaikka hyvään ja turvallisee kuntoo ja porukall pohditaan, mite me saatais nuo hommat paremmin ja hauskemmin tehtyy, ni johan rupee vappusarvet päässä vipattaan ja tekee melkei mieli toivoo, ett tää vappuaika vaan jatkuis ja jatkuis.

Kuva: sxc.hu / Jayanta Behera
Mut voishan se jatkuuki, jos kaikk muistaa muullonki huolehtii toisistaan, pomot työntekijöist, työntekijät pomoist ja kaikk kimpassa yhteisest tekemisest, osaamisest, työpaikan kunnost ja asiakkaist. Kohta taitaa oikeesti ruveta tuntuu silt, ett ehkä tää onkii se unelmatyöpaikka ja työn juhla ei heti menekkää ohi...

Ilost vappuu, vappusarvet vipattamaa ja aitoo hymyy kavereill, ni naamarii ei ehkä tänä vappuna tarvitakkaa, Jone heitti vielä mennessään bussipysäkille. Katselin hänen menoaan, ja ajattelin, että onneksi minullakin on tuollaisia työkavereita... Iloista vapunaikaa ja onnistunutta unelmatyön metsästystä sinulle ja Jonelle!


Marja Viluksela
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Työelämän tila ja tulevaisuus -teeman teemajohtaja, joka uskoo naapurin Jonen tavoin unelmatyöpaikkojen olevan mahdollisia, jos vain haluamme yhdessä aidosti rakentaa niitä ja uskallamme kehittyä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Tieto hakee vielä sinut, eikä toisinpäin

Elämme informaatioyhteiskunnassa. Tästä saa tuntuvimman muistutuksen aina sähkökatkon sattuessa tai nettiyhteyden kaatuessa. Tieto ei silloin kulje. Joillekin tilanne voi olla tervetullut hengähdystauko mutta monet meistä alkavat pian itkeä hikeä. Raporttia pitäis lähettää ja nettiin päästä faktoja tarkistamaan! Bitit liikkeeseen ja vähän äkkiä!

Tutkijana olen itse tottunut etsimään uutta tietoa aktiivisesti ja usein. Monesti yllätyn siitä mitä kaikkea tuolla data-avaruudessa onkaan jo tarjolla valmiina. Kaikkea ei onneksi tarvitse itse tutkia alusta lähtien. Ongelma onkin runsaudenpulassa. Vielä kun sähköpostihälytykset, uutiskirjeet ja innokkaat kollegat valaisevat milloin mistäkin uudesta ja hienosta, tulee ähky. Voi kunpa tulisi taas se sähkökatko! Tieto tosiaan lisää tuskaa, varsinkin kun se on järjestäytymätöntä.

Entäpä jos älykkäät tietojärjestelmät keskustelisivat keskenään? Mitä jos Windowsin ärsyttävää klemmariukkoa fiksumpi superäly haistelisi tekemisiäni reaaliajassa ja tarjoaisi oikeasti relevantteja tietoja sopiviin rakosiin? Säästyisin etsimisen vaivalta. Lääkäri puolestaan saisi vastaanotollaan muistutuksen kunkin potilaan oireisiin soveltuvista uusimmista tutkituista hoitomuodoista, ihan yllättäen ja pyytämättä. Jos kansanedustajatkin saisivat valmiiksi tiivistettyä tietoa uutiskuvia koristavien valtavien paperivuoriensa sijaan, niin heillä olisi enemmän aikaa pähkäillä ratkaisuvaihtoehtojen välillä. Moninaiset ovat ne työpaikat, joissa voisi paremman tiedon pohjalta tehdä parempia päätöksiä.

Neuroottisimmat tietysti näkevät kauhukuvissaan miten pohjimmiltaan pahat koneet alkavatkin lopulta pimittää tietoja ja sumuttaa meitä vajavaisia lihasäkkejä. Sitten jo lentokoneet törmäilevät taivaalla. Ei se nyt kuitenkaan ihan niin mene. Tieto on valtaa ja järjestäytynyt tieto jotain vielä enemmän. Esimerkiksi Google on jo näyttänyt monilla varsin rauhanomaisilla sovelluksillaan mihin nokkelat tietojärjestelmät pystyvät kun niille annetaan käsittämätön määrä laskentatehoa. Tulevaisuuden unelmatyöpaikalla ei todellakaan tarvitse miettiä tiedänkö tästä asiasta tarpeeksi, että voin tehdä päätöksen. Tieto tulee luokseni, epävarmuus hälvenee, homma hoituu, olen iloinen.

Jani Ruotsalainen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, joka suree sitä miten tutkimustuloksemme usein jäävät vain hyllyyn pölyttymään, vaikka niistä voisi olla oikeata hyötyä päätöksenteossa.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Unelmatyöpaikan rakennustarpeet

Mistä on pienet (ja isot) unelmatyöpaikat tehty? Ainakin mielekkäästä työn sisällöstä, hyvästä johtamisesta ja hyvästä työympäristöstä.

Työn sisältö ja merkitys syntyy työnantajan arvoista. On vaikea kuvitella unelmatyöpaikaksi esim. tupakkatehdasta. Miten voi pitemmän päälle perustella tekemistään, jos valmistettava tuote aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman miljoonille ihmisille vuosittain?

Hyvä johtaminen saa asiat toimimaan ja organisaation kukoistamaan. Kun ihmiset saadaan keskittymään tekemään oikeita asioita innostuneesti, työyhteisö toimii ja talous on kunnossa. Ja kun on rahaa, kaikki ongelmat tuppaavat oleman vähäisempiä, ainakin ne ovat pienempiä kuin tyhjätaskuilla.

Kelvollinen työympäristö turvaa ihmisen fyysiset perustarpeet. Niiden päälle rakentuu kaikki muukin hyvinvointi elämässä. Ei ole helppoa olla kukoistava ja innovatiivinen, jos nenä vuotaa, silmiä kirvelee, viluttaa, sirkkeli vei sormet ja vessa on kuusen juuressa.

Unelmatyöpaikan työympäristö ei ole pelkästään kelvollinen, vaan hyvä. Ja sisäympäristö on suorastaan laadukas. Laadukas sisäympäristö tukee myös henkisempiä tarpeitamme. Puhdas ja raikas sisäilma pitää virkeänä, lämpötilan ja valaistuksen voi säätää mieleisekseen, tiloissa on helppo syventyä keskittymistä vaativiin tehtäviin ja toisaalta työskennellä yhdessä muiden kanssa, työt sujuvat kun voi välillä pitää taukoa rauhallisissa lepotiloissa, ideoimaan voi mennä mielikuvitusta kutkuttavasti sisustettuihin kokoontumistiloihin...

Pasi Hynynen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkimusinsinööri.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Keskeytykset kuriin

Pakko kertoa, näin viime yönä kamalan painajaisen. Meidän työpaikalle oli palkattu motivaattori (älkääkä kysykö, en ole koskaan kuullutkaan). Joka tapauksessa, unessa oli kauhee meteli ja sekasorto. Motivaattori kulki pitkin käytäviä ja kolkutteli kaikkien oville vähän väliä, vaaleanpunainen unelmaperuukki heiluen.

Siinä sitten kaikki yritettiin selittää sille motivaattorille, että me ei nyt millään ehdittäisi näitä motivaatiojuttuja monta kertaa päivässä kun on aika paljon hommia kesken. Minä yritin esitellä motivaattorille uusinta Työ ja terveys –tutkimusta ja kertoa, että keskeytykset on tosi iso ongelma työpaikoilla: lähes puolet työntekijöistä kärsii siitä että varsinainen tehtävä keskeytyy jatkuvasti tai melko usein. Selitin, että on hirveän vaikea keskittyä siihen varsinaiseen hommaan kun motivaattori tsemppaa ovella vähän väliä.

No, motivaattori sanoi vain että höpöhöpö, paljon isompi ongelma jos teiltä puuttuu motivaatio. Ja lisäksi teillä on muutosvastarintaa. Te ette kyllä tee tuolla menolla yhtään innovaatiota ikinä! Niin se huusi meille.  

Yritin sanoa sille, että tää on kyllä mun unelmatyöpaikka ja oon tosi motivoitunut ihan omasta takaa. Mutta en mä pysty nyt yhtään keskittymään kun koko ajan ajatus katkaistaan. Ei se kuunnellut yhtään. Sitten meidän kellokorttikone rupesi soimaan. Heräsin siihen, kello soi.

Kauhee uni, olin vielä töihin päästyäkin ihan stressaantunut. Laitoin punaisen valon työhuoneen ovelle palamaan, että vähän rauhoittuisin. Ryhdyin sitten selvittämään yhtä uutta hanketta. Puhelin ei soinut kertaakaan. En edes muistanut tarkistaa sähköposteja ennen lounasta, kun olin niin keskittynyt uuteen projektiin. En siinä työn touhussa osannut edes ihmetellä, miksi oli niin hiljaista ja rauhallista. Kun lähdin lounaalle, niin huomasin, että punainen valo palaa yhä ovessa ja puhelin oli unohtunut äänettömälle. Uusi hanke oli tosi hyvällä mallilla. Ja oli tosi motivoitunut olo. Iltapäivän hoitelin juoksevia asioita. Ihan unelmatyöpäivä.

Virpi Kalakoski
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, joka uskoo, että 10 vuoden päästä kaikki tietävät, mitä on kognitiivinen ergonomia.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Unelmatyöpaikassa asioita pohditaan yhdessä

Usein työkiireessä ajatellaan, että jos vain työn määrä vähenisi, niin kaikki olisi hyvin. Usein näin varmaan onkin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että asia ei ole näin yksinkertainen. Sen mukaan työn hallinnan tunne ratkaisee sen, miten työmäärä vaikuttaa terveyteemme. Jos tunnemme, että meillä on työ hallinnassa - ei pakkotahtisuutta, mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua päätöksentekoon sekä esimiesten ja työtovereiden tuki tarvittaessa - pärjäämme suurenkin työmäärän kanssa. Jos tätä tunnetta ei ole, pienempikin työmäärä voi alkaa ahdistaa.

Haasteena on siis hallinnan tunteen ylläpitäminen. Nimenomaan tunteen. Kyse on psyykkisestä tilasta, mielikuvasta. Tämän tunteen saavuttamisessa ja ylläpitämisessä johdolla ja esimiehillä on keskeinen rooli. Johto ja esimiehet viestittävät, millä asenteella työtä pitää tehdä ja millaista tukea on tarpeen tullen saatavilla. Hyvä johtaja pitää esimerkiksi huolen siitä, että äkillinen sairauspoissaolo ei tunnu maailmanlopulta.

Hyvien ja toimivien työjärjestelyjen aikaansaaminen edellyttää niiden pohtimista. Välillä on hyvä miettiä "Voisiko tämän homman tehdä toisin?". Miettiä voi yksinkin, mutta parhaiten ajatus lentää, kun asioita pohditaan yhdessä.

Uusien ja innovatiivisten ratkaisujen löytäminen edellyttää kaksikehäistä oppimista (double loop learning), joka tarkoittaa olemassa olevien toimintatapojen kyseenalaistamista. Kaksikehäinen oppiminen on vastakohta yksikehäiselle (single loop) -oppimiselle. Käsitteet ovat amerikkalaisen organisaatiotieteilijä Chris Argyriksen lanseeraamia. Kun opimme yksikehäisesti, pyrimme viilaamaan ja tehostamaan nykyistä tapaamme toimia. Pyrimme löytämään tapoja, joilla esimerkiksi tekemiemme virheiden määrä vähenee. Laatujärjestelmillä pyritään nimenomaan tämänkaltaiseen toimintaan.

Kaksikehäisessä oppimisessa pyrimme ottamaan etäisyyttä nykyiseen tapaamme toimia. Mietimme, onko nykyinen lähestymistapamme ylipäätään järkevä, teemmekö edes oikeita asioita tavoitteemme saavuttamiseksi. Tällaisen oppimisprosessin seurauksena kaikki voi mennä uusiksi: se mitä teemme, miten sen teemme ja milloin sen teemme.

Miten sinun työyhteisössäsi opitaan?


Guy Ahonen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttaminen -toiminta-alueen johtaja.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Pöytä ja tuoli - So yesterday!



Yli miljoona suomalaista tekee tietotyötä. Aivot ovat kansakuntamme kiistattomasti tärkein työkalu. Oman kokemukseni mukaan parhaat ideat eivät kuitenkaan juuri koskaan synny tuolilla istuen, pöydän ja läppärin ääressä. Siksi käyn kirjoittamassa ne siellä vain muistiin.

Miten teidän työpaikkanne toteuttaa strategiaansa toimitilavalinnoilla? Miten ympäristönne tukee innovatiivisuutta, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia?

Miltä kuulostaisivat projektin kävelykokous, Legot vieraiden vastaanottotiloissa, satulatuolit ja jumppapallot työpisteille, venyttelymatto raportin lukemiseen, riippumatto kahvihuoneeseen ja kuntopyörät ja crosstrainerit vaihtoehdoiksi kokoushuoneeseen? Mitä muita luovuutta edistäviä ratkaisuja keksit?

Kukaan ei muuten koskaan ole kieltäytynyt kokouksesta sohvaryhmällä kanssani.


Venla Räisänen
Kirjoittaja on y-sukupolven kokovartaloinsinööri, joka uskoo parempaan johtamiseen.