torstai 24. marraskuuta 2011

Työmatkasta positiivista virtaa päivään

Unelmoin työmatkoista, jotka virittävät mielentilaan, jossa työstä innostuu byrokratian pihdeissäkin. Unelmassani kipaisen aamulla kotiovelta noin kolmessa minuutissa bussipysäkille -ajoissa. Minun ei ole tarvinnut säntäillä paikasta toiseen ja etsiä kännykkää, työpaikan "äly"-avaimia, silmälaseja, USB -puikkoa.....Bussipysäkillä ehdin vaihtaa naapureiden kanssa kuulumisia. Seuraavaksi kohtaan hymyilevän bussikuskin, joka tervehtii muutenkin kuin murahtamalla. Unelmieni bussimatkoilla ajatukset saavat harhailla omia teitään, maisemat inspiroida, kirjojen tarinat valloittaa, musiikki liikuttaa mieltä ja naputtaa jalkaa. Muiden matkustajien kanssa pohdiskelen välillä maailmanmenoa ja arvailen tulevaisuutta. Minun ei tarvitse näpelöidä tietotekniikka ja tihruttaa pikkuruisia näyttöruutuja. Unelmassani olen nimittäin osannut ja voinut rytmittää työpäiväni niin, että töissä on aamulla puoli tuntia aikaa kaikessa rauhassa miettiä päivän hommia.

Kun sille päälle satun, jaloittelen osan työmatkasta. Kävelyreittini varrella on metsää, jonka maastoa täplittävät erilaiset sammalet ja varvikot. Välillä kuljen puiston ja leikkikentän läpi. Istahdan kaikenlaiset säät kestävälle puupenkille, jolle uurteet antavat ilmettä. Unelmani kävelyreitin varrella on pieniä kojuja ja kioskeja. Vastapaahdettu kahvi ja haudutettu tee tuoksuvat ja hedelmämehujen pelkkä katselu kutittelee makuhermoja. Näppärät ja yritteliäät sormet ovat loihtineet tarjolle suolaisia ja makeita herkkupaloja. Niiden äärellä on mukava pysähtyä katselemaan katutaiteilijoiden esityksiä. Kaamosaikana mieltäni nostattavat eko-lyhdyt, puiden oksilla leikittelevät valot, höyryävän lämmin juoma, ihmisten iloisenväriset asut ja punaiset posket.

kuva: sxc.hu
Kiireettömässä hetkessä kävelyreitin varrella ajatusten umpisolmut alkavat aueta, ongelmien ratkaisut löytyä. Mahdoton on mahdollista. Oivallukset pompahtavat mieleen kuin tyhjästä ja ajatus alkaa rullata niitä eteenpäin. Sujuvasti liukuen olen siirtynyt työmoodiin. Loppumatkan työpaikalle kuljen unelmassani ratikoilla, joiden kyytiin voi hypätä lähes non-stop. Niiden verkosto risteilee ympäri kaupunkia ja graffitti-maalareiden luomukset koristavat niiden kylkiä.

Unelmoin työmatkoista, joiden aikana on tilaa ajatella, rauhoittua ja miettiä oman työn merkitystä: Oivaltaa, mikä omassa työssä on tärkeätä, mikä tarpeetonta kohellusta. Samalla muistelen lämmöllä niitä bussikuskeja, jotka todellisessa elämässäni ovat vuosien varrella odottaneet minua työpaikkani lähipysäkillä, jotta ehdin mukaan kyytiin.

Elän jo osittain työmatkani unelmaa bussimatkailun osalta. Kun vielä saisin takaisin viime vuosina linjoilta kadonneet tutut bussikuskit, joilla oli vähän aikaa rupatellakin matkustajien kanssa. Kävelyreittien ilmeetkin ovat pienin askelin muuttuneet unelmieni suuntaan. Seuraavaksi aion unelmoida työpäivästä, jonka osaan ja voin suunnitella niin, että kotimatkaa ei tarvitse aloittaa juoksemalla. 


Kiti Müller 
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Haaveena iloiset työkaverit ja rehti pomo - ehkä arkistossa maan alla

Työterveyslaitos haastoi ihmisiä ideointitalkoisiin lokakuun lopulla. Tarkoitus oli työpaikoilla kirjoittaa ideoita muistilapuille, tökätä ne seinille ja tuoda kaikkien työntekijöiden ideat mukaan innovoimaan uutta.

Klikkaa kuva suuremmaksi.
Muun muassa Helsingin kirjamessuilla Työterveyslaitoksen ständillä käyneitä kehotettiin miettimään omaa unelmatyöpaikkaansa tussien ja muistilappujen avulla. Ajatukset kuplivatkin runsaina ja monipuolisina.

Messuilla suurimman äänisaaliin unelmatyöpaikan rakennusaineena saivat muodossa tai toisessa työkaverit ja työyhteisö. Reilu kolmasosa vastaajista piti näitä tärkeimpänä omissa unelmissaan. Työkavereiden toivottiin olevan ainakin mukavia, iloisia ja reiluja. Näyttäisi siis siltä, että jokainen meistä voi tehdä aika isonkin osansa siihen, että pääsemme lähemmäs unelmatyöpaikkojamme: hymyä huuleen, sillä päästään jo pitkälle.

Seuraavaksi tärkeintä kuplien määrän perusteella oli hyvä esimiestyö. Rehtiä pomoa ja rakentavaa palautetta toivottiin useassa lappusessa. Myös tasa-arvoisuus ja se, että työpaikka oli avoin uusille luoville ideoille, saivat kannatusta. Vastauksia tuli monia muitakin, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä mielenkiintoista oli se, että hyvä palkka mainittiin ainoana tekijänä vain kahdessa kuplassa.

Mainittakoon muuten, että myös hieman tarkempia vastauksia saatiin. Näihin kuuluivat muun muun muassa seuraavat: "Ratsupoliisi, koska saa ratsastaa", "Arkistoissa maan alla" ja "Henkilöstöpäällikkö".

Jos vastaamiseen olisi käytettävissä yksi liimalappu, mitä sinä vastaisit kysymykseen, millainen on sinun unelmatyöpaikkasi? Motivoituneet työkaverit ja johtamistaidoilla siunattu pomo toimisivat ainakin minuun. Nyt kun asiaa mietin, taitavat nuo asiat melko hyvin täyttyä nykytyössäni... Ei huono juttu ollenkaan.

P.S. Lukekaahan myös Työpiste-lehdestä Työterveyspäivien koottuja kuplakommentteja.


Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja, joka ylläpitää tätä blogia ja on muuten edellisen kirjoituksensa jälkeen kantanut sen unelmoimansa sohvan työpaikalleen.

torstai 17. marraskuuta 2011

Osaamattomuuden myöntäminen sallittu tällä työpaikalla

Uusi valelääkärikohu on saanut minut pohtimaan keskeneräisyyden ja osaamattomuuden kokemusta. Mitä hyvää keskeneräisyyden, epäonnistumisen tai osaamattomuuden myöntämisestä voi seurata?

Niistä seuraa erittäin hyviä asioita: uusia yrityksiä, parempia ratkaisuja, laadukkaampia ja turvallisempia tuotteita ja prosesseja. Parempaa turvallisuutta. Eettisesti korkeatasoisempaa toimintaa.

Kuitenkin osaamisen kyseenalaistaminen - osaamattomuuden myöntäminen - on työpaikoilla tabu.

Asiantuntijaorganisaatioissa usein esitetään osaamista. Muotoillaan ratkaistavia ongelmia sillä perusteella, että ollaan varmoja oikeiden - joskus poliittisesti korrektien - vastausten löytymisestä. Ratkaistaan helppoja osaongelmia, joiden avulla ylläpidetään kuvaa omasta asiantuntijuudesta. Vahingossakaan ei kysytä muilta apua.

Uusien kysymysten ja ongelmien muotoilu tekee kipeää. Merkittävien ongelmien muotoilu on vaikeaa. Yritys kysyä uusia kysymyksiä voi paljastaa, että aika on ajanut oman osaamisen ohi.

Osaamisen esittäminen tuntuu joissakin tapauksissa olevan petollisen helppoa. Se on myös vaarallista. Monet suuronnettomuudet, tapaturmat ja katastrofit ovat seurausta osaamisen valheellisesta esittämisestä. Osaamisen esittäminen on myös henkisesti raskasta. Kuinka monen työuupumuksen taustalla on puutteellinen osaaminen?

Epäonnistumisen juhlapäivä on ehditty jo perustaa Suomeen, asialla olivat Aalto-yliopiston yrittämistä kiinnostuneet opiskelijat. Epäonnistumisen kokemuksesta ja siitä selviytymisestä syntyy tärkeitä oppeja, jotka johtavat innovaatioihin.

Työpaikoilla pitäisi ottaa käyttöön Osaamisen Kyseenlaistamisen Hullut Päivät. Niiden yhteydessä olisi Avun Pyytämisen ja Avun Tarjoamisen toripöydät.

Tehdään osaamattomuuden myöntämisestä yhteinen, positiivinen asia. Myöntäminen avaa polun eteenpäin.

Otetaan osaamisen ravistelu tavaksi!

Ravisteluun löytyy vinkkejä Osaamisen aika -raportista. Käytännön toimiin antaa ohjeita Onnistu osaamisen uudistajana -julkaisu.

Mervi Hasu
Kirjoittaja on on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, jonka mielestä työssä pitää olla enemmän rentoa meininkiä.

torstai 10. marraskuuta 2011

Etätyöstä uusi näkökulma omiin rutiineihin

Vanhan viisauden mukaan kaukaa näkee lähelle. Päätin testata periaatetta tekemällä ulkomaan kongressin päätteeksi vielä pätkän etätöitä sieltä ulkomailta käsin. Sähköpostihan ei tunnetusti rajoista piittaa ja tarvittavat sovellukset saa asennettua vaivattomasti lainakoneellekin. Eikä kaltaistani näppäimistön näpyttelijää kaivata kokouksiin vielä parin viikon aikana. 

Tässä tapauksessa tosin poikkean kai etätyön yleisimmästä määritelmästä, jonka mukaan hommat vain hoidetaan kotona tai jossain muussa ei-työ-ympäristössä. Itse vaihdoin vain toimistoympäristön toiseen. Kun perusedellytykset oli lainakonttorissani järjestetty, aloin huomata eroja. Eli mistä olinkaan luopunut ja mitä saanut tilalle vaihtaessani kalakukkojen kotimaan koillis-Espanjan Barcelonaan.

Funikulaarilla vuorelta alas
Ergonomia oli ainakin ihan syvältä. Näyttöruudun korkeutta ei voinut säätää tarpeeksi matalaksi ja työtuolin selkänoja ei tukenut ollenkaan. Toisaalta lerpattaessaan se mahdollisti myös nokkaunet.

Vartin ettonet tulivatkin välillä tarpeeseen, sillä hispanjoolit tekevät järkyttävän pitkää työpäivää: noin yhdeksästä iltakuuteen tai seitsemäänkin! Eikä puhettakaan kahden tunnin siestasta. Lounas oli korkeintaan tunnin. Onneksi yliopiston ruokalan tarjonta oli erinomaista. Työmatkat mukaan luettuna työpäivä kesti siis aamuseitsemästä iltakahdeksaan. Siihen päälle sitten ruoanlaitto ja muka vielä harrastukset tai kotiläksyt! Itse olin jo unessa kaatuessani kohti tyynyä.

Noin lyhyen aikaa erilaisen työmatkan eksotiikka jaksoi vielä viehättää mutta pidemmän päälle olisi varmasti alkanut kypsyttää. Ensin vartti funikulaarilla vuorelta alas. Pisteet maisemista. Sitten metrolla pääteasemalle asti ja päälle vielä reipas kolmen kilometrin kävely vanhan kaupungin poikki. Tunti touhotusta monenkirjavien ihmismassojen keskellä, sen sijaan että kotoa pyöräilen uinuvan lähiömme koivukujaa ja viiletän tukka putkella tiukan alamäen tiedelaaksoon: matka-aika 10 minuuttia ja sivutuotteena terveellistä liikuntaa.

Entäs työilmapiiri sitten? Mahdollisista kielitaidon puutteista huolimatta väki otti mielellään kontaktia ja sulauduin sekaan ongelmitta. Mielestäni Suomessa kestää pidempään kuin viikon, että tuntee tulleensa työyhteisöön hyväksytyksi. Toisaalta olen jo omalla työpaikallani juurtunut niin osaksi kalustoa, että kollegani eivät ujostele keskeyttää ja höpötellä milloin mistäkin. Joskus toki ihan asiastakin. Tässä suhteessa pisteet menivät tasan. Mutta kahvihuonetta ei heillä ollut ja automaatista sai vain irvistyttävän makeaa sitruunateetä. Fyysisen ilmapiirin suhteen yllättäen kylmä pohjola vei myös voiton koska etelän pitkittynyt kesä tarkoitti usein virtana selkää pitkin valuvaa hikeä. Toisaalta ulkona ei sitten tarvinnut miettiä tarkenemista.

Mitä tästä kaikesta sitten jäi käteen? Pienistä käytännön erovaisuuksista huolimatta oli hauska huomata ettei oma työni tosiaan ole niin paikkasidonnaista. Eikä totuttu tapa tehdä asioita ole ainoa tai oikea. Jos muu maa on mustikka, niin onhan sekin maukas ja terveellinen! Päästäessäni irti omista rutiineistani huomasin voivani omaksua uusia erilaisia. Lounasta voi siis näköjään syödä vasta kahdelta ja illallistakin yhdeksältä. Ja sähköpostia voi näpytellä ilman ääkkösiäkin. Kaukaa näin myös oman työpaikkani pienetkin ilahduttavat asiat. Vaikka kupillinen teetä aamuisin ei näköjään ollutkaan aivan välttämätön työn sujumisen kannalta, niin kyllä se jotenkin lohduttaa kun olen taas täällä omassa konttorissa.

Joskus kannattaa siis mennä merta edemmäs kalaan löytääkseen uutta saalista. Niin oppii myös paremmin arvostamaan kotisatamaa, jossa tulee ymmärretyksi omalla kielellään ja omana itsenään.


Jani Ruotsalainen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, joka suree sitä miten tutkimustuloksemme usein jäävät vain hyllyyn pölyttymään, vaikka niistä voisi olla oikeata hyötyä päätöksenteossa.