torstai 29. syyskuuta 2011

Työpäivän pitää riittää

Vähän aikaa sitten tuttavani kertoi, että hän oli viime talvena päättänyt saada työkiireet haltuun jäämällä joka työpäivän päätyttyä tunniksi, pariksi valmistelemaan ja viimeistelemään asioita, joihin työpäivä ei oikein tahtonut riittää. Nyt, puoli vuotta myöhemmin hän oli huomannut, että strategia ei toiminut. Sen sijaan, että varsinainen työaika olisi tullut kevyemmäksi töitä oli alkanut siunaantua entistä enemmän.

Riittävätkö sinun tuntisi?
Kuva: sxc.hu
Muut ympärillä olivat huomanneet, että häneltä saa aiempaa nopeammin vastauksen sähköpostiin. Niinpä muidenkin työ sujui nopeammin ja työt palautuivat hänenkin pöydälleen jatkokäsiteltäväksi entistä nopeammin. Ylipäätään yhteistyökumppanien odotukset tuttavani työkapasiteetista kasvoivat. Hän oli joutunut ojasta allikkoon. Ratkaistakseen uuden ongelmansa hänen olisi pitänyt entisestään pidentää työpäiväänsä. Toteutui vanha periaate: Jos haluat saada jonkin kiireellisen asian hoidetuksi, anna se tehtäväksi jollekin, jolla on jo ennestään liikaa töitä.

Mikä on tämän tarinan opetus? Se on, että normaalin työpäivän pitää riittää, yleensä. On tietenkin tilanteita, joissa pitää joustaa ja lisätä kierroksia. Normaalityöpäivän pituuden rajoittaminen on yli sadan vuoden ajan ollut keskeinen teema meidän ja monen muun maan työlainsäädännössä. Eli asiaa on pidetty yleisesti arvokkaana ja tärkeänä. Viime vuosien yhteiskunnallinen ja tekninen kehitys ovat kuitenkin hämärtänet tätä periaatetta ja vaikeuttaneet sen toteutumista. Työntekoa on helppo jatkaa vaikka on siirrytty pois fyysiseltä työpaikalta. Samoin globaali liiketoiminta ei enää noudata yksittäisen maan työaikoja.

Voidaan ehkä ajatella, että normaalityöpäivän periaate on jokaisen henkilökohtainen valinta. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kun tarpeeksi moni luopuu tästä periaatteesta, siitä tulee uusi normi, jonka jälkeen normaalin työpäivän puitteissa ei enää pysty tuottamaan normaalia työpanosta. Käytännössä tämä näkyy erityisen selvästi sähköpostien käsittelyssä. Jos normina on, että sähköposteihin vastataan myös normaalin työajan ulkopuolella, henkilöstä joka ei sitä tee tulee työprosessin jarru.

Normaalityöajan periaate sotii monia aikaamme ihanteita vastaan. Meidän odotetaan olevan sitoutuneita ja innostuneita. Kaavamainen työaikojen noudattaminen ei viesti sitoutumisesta ja innostuksesta. Itse olen kuitenkin toista mieltä. Työ ja vapaa-aika on hyvä pitää erillään ja kummankin puitteissa elää täysillä. Itse jaksan innostuneena hektisenkin työpäivän läpi, kun tiedän sen päättyvän ajallaan ja uusien asioiden odottavan työpäivän jälkeen. Työ- ja vapaa-ajan suhde ei ole nollasummapeli vaan peli, jossa kumpikin edistää toisiaan.

Guy Ahonen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Pala unelmatyöpaikkaa nettihuutokaupasta

Edellisessä työpaikassani minulla oli työhuoneessani sohva. Se oli keltainen, pehmeä ja ihailtu. Sijaistamani henkilö oli kollegani kanssa ostanut sohvan yhteisen työhuoneensa piristykseksi. Samalla se kätevästi sulki oven pomon huoneeseen.

Vielä kaksi vuotta sohvan hankkimisen jälkeenkin ihmiset sitä ihmettelivät. Sohvan suurin anti ei ollutkaan sen pehmeys, keltaisuus tai sen kyky sulkea oviaukkoja. Paras anti oli se, että se järkytti toimiston rakenteita. Sohvan tulo toimistoon on varmasti ollut vähintään keskinkertainen ihmetys ihmiselle, joka on istunut yli 20 vuotta samassa huoneessa mööpelit samassa järkytyksessä. Sohvathan kuuluvat kotiin, ei työpaikalle.

Sohvaa pidettiin vähän outona nuorison juttuna. Nehän tekevät asioita nykyään eri tavoin. Ei se kuitenkaan niin ole, kyllä sohvat ovat kaikenikäisille! Ainakin se on osa minun unelmatyöpaikkaani. Työpiste-lehden taannoisessa jutussa siteeratun arkkitehtuuriasiantuntijan mukaan työpaikat saavat tulevaisuudessa yhä enemmän kodinomaisia piirteitä. Uskon ja toivon, että se on näin. Tuskin työteho pienestä kodinomaisuudesta kärsii, vaan pikemminkin paranee. Uskon vakaasti, että sohvalla istumalla saa aivoriihen aikana parempia ideoita kuin toimistotuolilla.

Kuka kantaa ensimmäisen sohvan sisään?
Kuva: sxc.hu
Pitäisikö heti ottaa mitta käteen ja katsoa, mitä piristettä huoneeseen mahtuu? Jos unelmissa ei ole sohva, niin olisiko keinutuoli hyvä? Tuskin esimies sohvaa tai kiikkustuolia vastustaa, jos se vain sopivasti mahtuu huoneeseen. Kokemukseni mukaan uusi huonekalu on parhaimmillaan kuin uusi työntekijä: se hämmentää työyhteisön vakiintuneita rakenteita sopivasti, virkistää väkeä ja lisää työviihtyisyyttä.

Mainittakoon muuten, että kollegani mukaan hänen ihailtu keltainen työsohvansa oli "verkkohuutokaupasta muutamalla kympillä". Ei kuulosta kalliilta palalta unelmaa. Hinta ei lienekään ongelmana, vaan suurempi vaikeus on rutiinien rikkominen. Kuka meistä siis kantaa ensimmäisen sohvan sisään?


Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja, joka ylläpitää tätä blogia ja haaveilee hyvistä työhönsä liittyvistä ideoista.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Hidastaminen sallittu tällä työpaikalla

Olen viime aikoina pohtinut työn nopeutuvia aikasyklejä, projektien ja innovaatioiden kiihdyttämisen kokemuksia.

Työpäivän aikana seuraamme tehtävien silpoutuvaa virtaa minuutin tarkkuudella. Yritämme kalenteroida Outlookiin palaverien ja dead-linejen lomaan työn laatuaikaa: merkittävimpiä, tärkeimpiä tehtäviä. Kuitenkin annostelemme itsellemme yhä lyhytkestoisempia hetkiä kunkin työn tekemiseen. Kun yhdestä tehtävästä toiseen siirtyminen vaatii aikaa, päädymme tekemään useita asioita samanaikaisesti, hosuen ja hutiloiden. Suunnittelemme huomattavasti enemmän kuin toteutamme. Aikaperspektiivimme on äärimmäisen lyhyt sekä eteen- että taaksepäin.

Entäpä jos skaalaamme työpäivästä ja -vuodesta reilusti ylöspäin. Mietipä omaa työorganisaatiotasi vaikkapa 500 vuoden ja omaa työuraasi 100 vuoden aikajanalla. Mikä työpaikkani toiminta olisi tällöin todella merkittävää? Minkä asian hyväksi työurani saavutukset luettaisiin 100 vuoden kuluttua?

Asettuvatko pirstoutuneet puuhasi tuntikirjanpitoineen ja suoriteraportteineen tämän ajatuskokeen jälkeen uuteen valoon?

Länsimaisia, vauraiden alueiden työpaikkoja hallitsee jatkuva kamppailu ajan riittämättömyyden kanssa. Monen mielestä kyse on ajan hallinnasta ja itsekurista: joko osaat ne tai voit ainakin yrittää opetella.

Kumman hahmon pyytäisit työpaikallesi luennoimaan ajallisuudesta ja ajan hallinnasta työssä: Kalifornian kultapojan vai Mma Ramotswen?

Kalifornian kultapoika tekee 70 tunnin työviikkoa, menestyy nettiyrittäjänä Yhdysvalloissa, pärjää maailman kovimmassa triathlonkilpailussa, pitää päivittäin Exceliä yöunistaan, urheiluharjoituksistaan, syömisistään, leposykkeestään ja veren happipitoisuudestaan ja ahdistuu viikonloppuaamuisin, jos ei saa mitään aikaan tai asiat ei etene (lomalla ahdistuu aikaansaamattomuuteen kolmessa päivässä).

Mma Ramotswe on botswanalainen yksityisetsivä ja yksityisyrittäjä (Naisten etsivätoimisto nro 1:n perustaja ja omistaja), joka selvittelee elämän pieniä arkisia mysteerejä, rakastaa hyvää ruokaa ja rooibos-teetä, arvostaa afrikkalaisia perinteitä (vanhusten kunnioittamista, maata, karjaa ja sukusiteitä) ja suhtautuu itseensä ja muihin lempeällä huumorilla ja suvaitsevaisuudella.

Kalifornian kultapoika on tosielämän henkilö, joka käy oikeasti luennoimassa yliopisto-opiskelijoille yrittäjyydestä. Mma Ramotswe on kirjailija Alexander McCallSmithin luoma romaanihenkilö - valitettavasti siis fiktiota.

Jos työpaikallani olisi aamunavaus, suosittelisin luettavaksi otteita Mma Ramotswen afrikkalaisesta viisaudesta. Kultapoika saisi minun puolestani pysytellä Exceleineen ja valkaistuine hampaineen Kalifornian auringon alla.

Mervi Hasu
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, jonka mielestä työssä pitää olla enemmän rentoa meininkiä.

torstai 8. syyskuuta 2011

Ekotyöt esiin

Lomalta palatessani virisi kahvihuoneessamme keskustelu, jossa kilvan kehuimme, miten olimme laittaneet materian lomalla kiertämään. Minun lomarutiineihini kuuluu lasten pieneksi jääneiden vaatteiden karsinta, lehtipinojen pois heittäminen sekä parittomien ja kuluneiden sukkien ompeleminen uusiksi keppihevostallimme jäseniksi. Yksi oli siivonnut vuosikausia tarpeetonta tavaraa keränneen komeron ja vienyt tavarat kierrätyskeskukseen. Toinen oli väsännyt jätelaudoista kasvilaatikon.

Ihmettelimme, onko työelämä muuttunut niin hektiseksi, että tällaiset arvokkaat ekoteot tuppaavat jäämään loma-aikaan tehtäviksi. Tiettyyn pisteeseen asti hommahan on hauskaakin, mutta en ihan luokittelisi sitä lomaksi ja levoksi, vaan työksi siinä missä tavanomainen palkkatyökin.

Vain lomalla olen niin energinen, että jaksan tarttua neulaan ja lankaan tai kaivaa suurimman osaa vuotta pölyttyvän ompelukoneeni esiin. Sama näyttää pätevän miehillä puutöiden tekemiseen. Jos asiaa tarkemmin miettii, niin tällainen jätettä kierrättävä työ voitaisiin luokitella uudenlaiseksi ekotyöksi. Sen säännöllinen harjoittaminen tuo hyötyä ja hyvinvointia yhteiskunnalle ja ympäristölle.

Kesäinen vierailumme Napolissa näytti meille kaikessa karmeudessaan mihin päätyy suurkaupunki, joka ei huolehdi jätteidensä säännöllisestä kierrättämisestä. Kuorma-auton kokoisia jäteläjiä lillui ja haisi teiden varsilla. Meressä kellui styroksin kappaleita ja muovipulloja. Tämä sai minut havahtumaan kuinka tärkeää jätteen hyötykäyttö on. Monen innovaation synnyssä on ollut tärkeää nähdä jäte uudella tavalla – mahdollisuutena jollekin hyödylliselle uudelle.

Unelmoin työpaikasta, jossa ekotyöhön kannustetaan ja sen merkitys huomataan. Voisiko työnantaja luvata työntekijöille mahdollisuuden käyttää pari työpäivää vuodessa omaan kotitalouteen liittyvään ekotyöhön? Entä miten työpaikka palkitsee työssä tehdyistä ekoteoista?

Kun kudot vanhoista vaatteistasi räsymaton tai perustat taloyhtiöösi biojätekompostin, niin maailma pelastuu. Hyvinvointia työstä tuo tämäkin. Millaisen ekotyön sinä teit tänään: töissä, kotona tai sillä välillä?


Eveliina Saari
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen innovaatiot, johtaminen ja osaaminen -tiimin päällikkö, joka uskoo arjen ekotekojen luovan hyvinvointia. Juuriltaan diplomi-insinöörin ja työterveyshoitajan tytär.

torstai 1. syyskuuta 2011

Saako hehkuttaa?

Unelmatyöpaikasta haaveillaan joka alalla, kaikkien lehtien sivuilla. Viimeisimpänä minulle lähetettiin aiheeseen liittyen Trendi-lehti, jossa yllätyksekseni oli kuvaus omasta unelmatyöpaikastani. Kyseessä oli syyskuun numero, jossa päätoimittaja Annaleena Jalava kirjoittaa sivuilla 3839, että työntekoon on aika palauttaa ilo. Jutun alussa kirjoittaja kuvaa, miten hänellä työtehtävien vaihto ei tuonut tullessaan innostuneita ja rohkaisevia onnitteluja, vaan kauhistelua työn stressaavuudesta, vapaa-ajan menetyksistä ja kyynistymisestä. Kirjoittajan sanoin, työstä puhutaan nykyään "luonnottomana ilmiönä, joka rutistaa ihmisestä mehut ja vie tämän joko fyysiseen tai henkiseen romahdukseen".

Juttua lukiessa tunnistin monia "työnillitys"-tilanteita, joita Jalava kirjoituksessaan kuvaa. Keskusteluissa korostuvat epäkohdat ja hyvinvoinnin uhkat. Ne täyttävät helposti  mielen, eikä muille ajatuksille, innostukselle ja työstä nauttimiselle jää tilaa.

Minunkin unelmassani työpaikalla on lupa tuoda esiin, miten mukavaa työssä on, miten antoisia projekteja saa tehdä ja miten usein saa tutustua kiinnostaviin ihmisiin ja tilanteisiin. Unelmatyössä tarpeeton "työnillitys" saadaan kuriin, eikä se hallitse joka hetkeä. Löytyisikö ratkaisu soveltaen psykologien oppeja: työnillitykselle voitaisiin järjestää oma tuskatunti, jolloin puidaan yhdessä epäkohtia ja ongelmia ja selvitetään isompia ja pienempiä erimielisyyksiä. Psykologit suosittelevat vastaavaa keinoa käytettäväksi yksilötasolla silloin, kun tuntuu, että mieli täyttyy vain huolista ja murheista. Kun huolille on varattu oma aikansa, niitä on helpompi hallita ja ratkaista, mutta silloin ne on myös helpompi unohtaa hetkeksi.

Kuva: sxc.hu/Mattox
Unelmatyössä tuskatunnit on varattu kalenteriin ja muut tunnit on lupa nauttia siitä mikä työssä sujuu ja tuottaa iloa ja tyydytystä. Jokaisella on omat työnilonsa, unelmatyössä niitä saa hehkuttaa. Itse en osaa vielä mennä käytävälle hehkuttamaan, mutta harjoittelen tässä: Voi että on ihanaa päästä takaisin sairauslomalta töihin, nyt hommat taas etenee. Oli muuten aivan mahtava 1,5 tuntia tänään kun sain oikein keskittyä uuteen projektiin. Aamulla oli tosi innostavaa keskustella uuden työkaverin kanssa ja kuulla uusia ajatuksia. Iltapäivällä oli niin helpottavaa, kun sai kysyä neuvoa kokeneemmilta ja asiat liikahtavat eteenpäin kuin itsekseen. Onpa mukavaa, kun tänään ei tarvitse koko ajan juosta paikasta toiseen. Keksin myös uuden tosi kätevän tavan syöttää tehdyt tunnit työajanseurantaan. Ja sekin on ihanaa, kun lähden kyllä kohta tästä kotiin, tuli mitä tuli. Ehdinpä sitten lenkille ja jää aikaa olla lasten kanssa ja sitten on kiva tulla takaisin töihin huomennakin.

Hehkuttakaa tekin. Jos ei työpaikan käytävillä kehtaa, niin vaikka tässä koneen ääressä.  

Virpi Kalakoski
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, joka uskoo, että 10 vuoden päästä kaikki tietävät, mitä on kognitiivinen ergonomia.