Pidin Työterveyspäivillä, osaamisen kehittämiseen liittyvässä seminaarissa, mielestäni erittäin innostuneen esityksen siitä, miksi elämme nykyisin jatkuvan muutoksen aikaa ja miten muutos avaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia organisoida ja kehittää työn tekemisen tapoja. Seminaarimme sai hyvää palautetta. Eräs kuulija tuli kuitenkin minulle jälkeenpäin sanomaan, että puhujat olivat hänen mielestään maalanneet kovin synkeän kuvan tästä ajasta ja erityisesti tulevaisuudesta. Että koko ajan tarvitsee muuttua ja sopeutua. Ja että mikään ei riitä.
Jäin miettimään, miten erilaisia tulkintoja nykyisistä työn muutoksista voi tuottaa. Olisinko jollain tavalla pystynyt välittämään tällekin kuulijalle oman innostukseni? Kyse on kai siitä, koemmeko olevamme muutoksen pyöriteltävänä ilman mahdollisuutta itse vaikuttaa, jolloin kyse on vain kyvystä sopeutua, vai onko meidän mahdollista ottaa muutos omiin käsiimme. Itsekin olen sitä mieltä, että hidastaminen on välillä paikallaan. Lisäksi globaalin talouden toimivuudessa on varmasti monenlaisia haasteita. Niihin en aio tässä ottaa kantaa muuten kuin toteamalla, että kaikkien osapuolien kannalta kestävä työ ei voi lähteä nopeiden voittojen tavoittelusta.
Mutta silti on mielestäni turhaa kuvitella, että ihminen lopettaisi innovoinnin ja että uusien elämäämme muuttavien teknologioiden kehittelyn. Ja missä innovoidaan, sinne syntyy myös kasvua, kehitystä ja markkinoita. Ennemmin toivoisin, että huomio kääntyisi muutospuheessa siihen, mitä yhdessä voidaan tehdä muutostilanteen ymmärtämiseksi ja haltuun ottamiseksi. Eli miten kasvaisimme itse muutostoimijoiksi.
Erityisen kiinnostavasti työn muutoksen vaikutukset näkyivät eräässä puunkorjuutoiminnan kehittämishankkeessa, johon osallistuin. Hankkeessa ns. puuhuoltoprosessin toimijat, eli puukaupasta, puun korjuusta ja kuljetuksesta ja puunhankinnan suunnittelusta ja koordinoinnista vastaavat ammattilaiset tarkastelivat yhteisesti puuhuoltoprosessissa tapahtuneita muutoksia, ja niiden vaikutuksia eri toimijoiden työhön. Radikaaleimmin muutos näkyi korjuuesimiesten työssä. Ennen korjuuesimiehet toimivat työnjohtajina. He veivät työohjeet henkilökohtaisesti korjattaville metsäpalstoille, ohjeistivat metsäkonekuljettaja, valvoivat korjatun puutavaran laatua ja pääsivät samalla samoilemaan raikkaissa metsissä. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana tapahtuneen teknologiakehityksen johdosta korjuusuunnitelmien lähetys ja puutavaran laadunvalvonta tapahtuu nykyisin tietojärjestelmien kautta, ja kuljettaja suunnittelevat korjuujärjestyksen itsenäisesti työmailla.
Korjuuesimiehet kokivat kuitenkin henkisesti varsin kuormittavana sen, että nykyinen toimistolla tietojärjestelmien ääressä tapahtuva puutuotannon suunnittelu ja yhä laajenevia alueita kattava puunkorjuun organisointi vei heiltä kaiken ajan. Metsään ei enää ehtiny kuin hädintuskin muutaman kerran vuodessa! Konkreettinen tuntuma omiin alueisiin oli jo alkanut kadota. Kun teknologiakehityksen myötä hiljalleen muuttunutta työnjakoa ja puuhuollon vähitellen uudistuneita rooleja yhteisesti tarkasteltiin, korjuuesimiehet tekivät keskeisen havainnon: "Eihän me olla enää työnjohtajia lainkaan. Mehän ollaan tuotannonsuunnittelijoita. Meidän nimikkeenkin pitäisi olla tuotannonsuunnittelija!"
Tässä tulee nyt se kriittinen paikka. Miten korjuuesimiesten kokemaa kuormittuneisuutta ja toisaalta heidän työssä tapahtunutta muutosta pitäisi tulkita? Eräs mahdollisuus olisi vahvistaa uudelleen korjuuesimiehen työhyvinvoinnin aiempaa ydintä, eli raivata kalenteriin tilaa metsäkäynneille. Se ehkä innostaisi hetken... kunnes havaittaisiin, että metsässä ei todella enää tarvita työnjohtoa ja suunnitteluhommat kaatuvat niskaan joka tapauksessa. Tässä ei siis puuhuoltoprosessin nykyisen luonteen kannalta olisi enää mitään järkeä.
Toinen mahdollisuus on tunnistaa ja tunnustaa mitä on tapahtunut ja nousta asian herraksi. Sekä korjuuesimiesten itse että heitä ympäröivän työyhteisön olisi tärkeä nähdä miten merkittävästä ja korjuuesimiesten työidentiteetin ytimeen menevästä muutoksesta on kysymys. Pitkään alalla olleet, pääsääntöisesti jo yli 50-vuotiaat korjuuesimiehet ovat tilanteessa, jossa uusi työmotivaatio ja innostus pitäisi yhteisesti rakentaa uuteen tuotannonsuunnittelutyöhön. Mikä uudessa työssä on kenties parempaa kuin ennen? Mikä uudessa työssä luo tarkoituksenmukaisuuden ja mielekkyyden tunteen? Kun uudet merkitykset tietoisesti havaitaan, tietojärjestelmien naputtelua ei ehkä koettaisikaan ydintyötä estävänä tekijänä, vaan nimenomaan tärkeimpänä työn kohteena. Samalla syntyisi oivallus "minun ei tarvitse kuormittua siitä, että en ehdi enää metsään, tämä työ on sisällöltään jotain uutta".
Kolmas mahdollisuus on nousta edellä esitetyn tapaan muutoksen herraksi, mutta henkilökohtaista uraa pohtien. Jokaisen korjuuesimiehen on myös käytävä läpi ajatus, onko käsillä oleva uusi työn kohde hänelle todellinen mahdollisuus, vai onko työ niin merkittävästi muuttunut, että työhyvinvoinnin lähteet ovat peruttamattomasti kadonneet. Jos nykyinen työ tuntuu aivan joltain muulta kuin mihin alunperin sitoutui, pitäisi korjuuesimiehelle tarjota tilaa ja mahdollisuuksia pohtia uraansa laajemmin. Voinko hyödyntää osaamistani jossain muualla, jossa hyvinvoinnin lähteet ovat entisen korjuuesimiestyön kaltasia, vaikkapa metsänhoitoyhdistyksessä?
Minun unelmatyöpaikassani työn muutosta arvioidaan ja tutkitaan yhteisesti ja otetaan se hallintaan mahdollisuutena. Työt muuttuvat ja ihmiset muuttavat töitään, siksi mennyttä on turha haikailla. Urat nähdään joustavina ja muuntuvina, ihmisten ikään tai työuran vaiheeseen katsomatta. Minun unelmatyöpaikassani tarjotaan avoimia ja aitoja mahdollisuuksia keskustelulle siitä, mitä työssä on tapahtumassa ja mitä uusia mahdollisuuksia jatkuvasti syntyy, jotta voimme nousta muutostoimijoiksi niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin.
Marika Schaupp
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on aidosti innostunut muuttuvien töiden tuottamista mahdollisuuksista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti