tiistai 9. helmikuuta 2016

Pikaisesti vai paneutuen? – Kehittämistyön haaste arjen aikapaineessa

Kenelläpä olisi työelämässä tänä päivänä liikaa aikaa? Kiire joko tulee tai tehdään; on sälää, päällekkäistä hommaa ja sitten se ”oikea” työ, jolle ei koskaan tunnu olevan riittävästi aikaa. Miten tähän kaikkeen istuu esimerkiksi työn kehittäminen?

Kehittämisestä tuleekin helposti puhkihuudeltu näennäistermi, jolla viitataan kaikenmoiseen hätäiseen puuhasteluun työyhteisöissä. Kouluttajia ja kehittäjiä tilataan ankeampinakin talousaikoina kuin vanhasta tottumuksesta. Vaan eipä niille janttereille sentään kokonaista päivää kannata antaa. ”Jos pitäisitte meidän kokouksen alussa sellaisen maksimissaan tunnin alustuksen tästä aiheesta – kun meillä suunnitellaan isoa organisaatiomuutosta ja aika on vähän kortilla kaikilta!” Palveluntarjoaja vastaa siihen toki, jotta ”Sopii!”. Koska sovittava on. Oman toimeentulonkin vuoksi. Vaikka usein tekisi ehkä mieli sanoa: ”Eipä kuulkaa käy, ihan itsenne vuoksi. Ette nimittäin etenkään tuossa muutosköhässä hyödy puolikkaan pastillin vertaa moisesta muka-kehittämishetkestä.” Kyynistä ajatteluako? Ehkä.


Olen saanut työssäni seurata ja harjoittaa monenlaista kehittämistä, minkä seurauksena uskon nykyisin yhä vähemmän erilaisiin pikamenetelmiin ja ”kunhan-ollaan-kivoja-toisille-niin-arki-kyllä-sujuu-ajatteluun”. Sen sijaan uskon siihen, mille nykyinen työelämän rytmi haluaa antaa yhä vähemmän aikaa: pidempiin, analyyttisiin kehittämisprosesseihin, joihin osallistuu porukkaa läpi organisaation sekä niistä kumpuaviin jatkuvan kehittämisen käytäntöihin. Onhan jo vuosikausia mantranomaisesti hoettu, miten kehittäminen ei ole irrallinen, ajallisesti rajattu kokonaisuus muun työn ohessa, vaan ”osa jatkuvaa toimintaa, joka kuuluu kaikille”. Näin väitetään monessa työpaikassa olevankin. Vaan todellisuus näyttäytyy toisenlaisena: mitä isompi hässäkkätilanne, sitä nopeammin teipattavaa laastaria toivotaan.

Toisaalta muunkinlaisia kokemuksia on. Esimerkiksi tuoreessa tutkimushankkeessamme (TOIMI 2014–2016) useampi hoitoalan organisaatio kokeili työyhteisöissään kahta työntekijälähtöisen innovoinnin edistämiseen tarkoitettua kehittämismenetelmää. Jokaisessa kokeiluyksikössä myllersi hankkeen aikana tavalla tai toisella. Tapahtui uudelleenorganisointeja, väki vaihtui, kipristeltiin taloustilannetta ja podettiin pitkiä sairaslomia. Kehittämiselle ei ollut helppo löytää aikaa eikä varsinkaan toteuttaa prosessia katkoksitta.

Kuitenkin menetelmäkokeilujen päätteeksi järjestetyissä arviointityöpajoissa nousi kirkkaasti esille oivallus siitä, miten kehittämisponnistus oli ollut antoisa ja tuottoisa siitä huolimatta, että prosessi tuntui raskaaltakin ja matkan varrella oli haasteita. Yksiköissä päädyttiin yhteisten kehittämistapaamisten myötä monenlaisiin uudistuksiin, joilla sujuvoitettiin arjen työtä ja vastattiin ajankohtaisiin muutospaineisiin. Pohtimaan pysähtyminen oli myös tukenut yhteisöllisyyttä. Lisäksi oli saatu uutta ymmärrystä ja potkua oman ammatillisen kehityksen edistämiseksi. Mieleeni jäi vahvasti osallistuja, joka totesi, että tuskin olisi enää kyseisessä työpaikassa, ellei prosessi olisi tuonut mahdollisuutta huomata, miten samanlaisia ajatuksia ja huolia työkavereillakin oli. Yhdessä oli päätetty ponnistaa eteenpäin.

Näinpä. Joskus yhteisen, rauhallisen työstöajan varaaminen kiireen keskellä on juuri se oikea teko. Kehittämisessä on syvästi kyse oppimisesta. Kaikki uuden oppiminen ja luominen ottaa aikansa – mutta maksaa satsatun ajan lopputuloksen laadussa takaisin.

Heli Heikkilä

Kirjoittaja työskentelee tutkijana TOIMI-hankkeessa, joka tarkastelee kahden työntekijälähtöisen kehittämismenetelmän, ITU!- Innovaattorin työkirjan ja Kehitysvuoropuhelun, käyttöä vanhuspalvelutyössä. Hankkeen toteuttaa Työterveyslaitos Työsuojelurahaston tuella.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Suomi nousuun, tai ainakin ylös tuolista!

Olet varmaan nähnyt lööpeissä tai kuullut jonkun käyttävän ilmaisuja: ”Istuminen tappaa!” tai ”Istuminen on uusi tupakointi!” tai ”Näin voit vähentää istumista työpaikalla – katso kuvat!”. Näinhän ne iltapäivälehdet toimivat, luovat dramaattisia otsikoita ja houkuttelevat lukijat klikkaamaan linkkejään mainostulojen toivossa. Mutta onko tällä kertaa kyseessä vain tämän hetken trendi eli uusin avokadopasta tai lankutus – muoti-ilmiö, joka tulee ja menee? Tarkastellaanpas asiaa hieman faktojen valossa.


On totta, että toimistotyö on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana niin, ettei työpisteen äärestä juuri tarvitse liikkua. Kopiokoneelle ei tarvitse raahautua, eikä arkistossa ole mappeja, kun dokumentit talletetaan sähköisesti. Kahvihuonettakaan ei tarvita, kun sosiaaliset suhteet voi hoitaa verkossa! Ja kun kansa on jo melko valistunutta ja terveydestään tietoista, niin perinteisellä tupakka- ja viinavalistuksella saatavat voitot ovat koko ajan pienempiä ja suuremman työn takana. Siispä vaikuttaa perustellulta yrittää saada istumatyöläisiä aktivoitua, jos sillä voidaan estää sairaspoissaoloja ja ennenaikaista eläköitymistä. Parempi yksi työ- ja toimintakykyinen työläinen pivossa kuin kymmenen selkäkipuisena oksalla, eikö niin?

Tuhannen taalan kysymys onkin: Miten tämä tehdään? Kuinka näppäimistön näpyttelijät oikeasti saadaan istumaan vähemmän töissä? Onneksi pian julkaistava systemaattinen kirjallisuuskatsauksemme vastaa juuri tähän kysymykseen. Tässä hiukan sen tuloksista.

Seitsemän tutkimuksen tulosten mukaan korkeussäädettävät työpöydät, joko siltään tai neuvontaan yhdistettynä, vähensivät työpäivän aikaista istumista puolesta tunnista kahteen tuntiin verrattuna tavalliseen työasemaan. Tämä on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin asiantuntijoiden mielestä tarvittava kahdesta neljään tunnin vähennys.

Korkeussäädettävät työpöydät eivät sen sijaan parantaneet tuottavuutta, eivätkä myöskään vähentäneet selkäoireita tai sairaspoissaoloja.

Kahden tutkimuksen mukaan ohjaus vähensi istumista työn aikana noin puoli tuntia päivää kohden. Mindfulness-harjoittelu ei sen sijaan vähentänyt istumista yhden tutkimuksen mukaan. Sähköisellä uutiskirjeellä ei myöskään saatu aikaan vaikutusta. Tietokoneen ruudulle ilmestyvillä automaattisilla muistutuksilla saavutettiin vaihtelevia tuloksia. Yhdessä tutkimuksessa vaikutusta ei ollut, kun taas toisessa istuminen väheni keskimäärin melkein tunnin.

On siis olemassa tutkittua näyttöä siitä, että korkeussäädettävän työpöydän avulla paatuneenkin konttorirotan voi saada seisomaan työpäivän aikana puolesta tunnista kahteen tuntiin ilman haittavaikutuksia. Muilla toimenpiteillä ei sen sijaan voi luvata syntyvän liikettä niveliin koska niitä koskeva tutkimusnäyttö on vähäistä ja hajanaista.

Huomion arvoista tässä kaikessa on se, ettemme itse asiassa tiedä voiko jonkin aikaa työpäivän aikana seisomalla korjata pitkällisen istumisen aiheuttaman vahingon, koska energian kulutus ei lisäänny merkittävästi. Joka tapauksessa itse aion ainakin käyttää vastedeskin merkittävän osan vapaa-ajastani liikunnan parissa. Ja kyllä lupaan minäkin justeerata työpöytääni eri korkeuksille useammin. Ihan jo vaihtelun vuoksi.

Jani Ruotsalainen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, jonka välillä onnistuu pitää jalat maassa, vaikka ajatukset lentävätkin. Hän on työterveys- ja turvallisuusaiheisia systemaattisia kirjallisuuskatsauksia julkaisevan Cochrane Work -ryhmän toimituspäällikkö.

Työterveyslaitos haastaa istumatyöläisiä nostamaan välillä pepun ylös penkistä. #SeisoVälillä -kampanjan tietoisku pyörii kaikissa Finnkinon ja Bio Rexin elokuvateattereissa 5. - 23.2.2016 aikuisten kohderyhmän elokuvissa. Sosiaalisessa mediassa, Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, kampanjaan voi osallistua häshtägillä #SeisoVälillä. 

Lisää aiheesta: