Kansallispiirteenä varovaisuus

Tarmo Torppari oli sopinut isännän kanssa, että heti kevätkylvöjen jälkeen Tarmo rakentaisi oman tuvan korpeen, tilan takamaille. Asialla oli kiire, sillä perheelle piti saada katto pään päälle ennen talvea ja pieni peltotilkkukin raivattua kiviseen metsään, jotta seuraavana kesänä saataisiin satoa. Tarmo luotti perimätietoon ja teki kaiken täsmälleen niin kuin oli isältään oppinut. Virheisiin ei ollut varaa, sillä epäonnistuminen tiesi perheelle kylmää ja nälkää, aitoa ja todellista hengenvaaraa. Oli vain yksi tilaisuus, ja Tarmon oli pakko käyttää se oikein.

Aikoinaan suomalaisessa korvessa virheet vaativat kovan hinnan. Luultavasti ne kaikkein uskaliaimmat kokeilijat eivät silloin monesta talvesta selvinneet – tai viimeistään heidän lapsensa saivat kärsiä, kun isä oli päättänyt pilotoida nauriiden kasvatusta maan pinnalla. Liekö virheiden välttelystä tullut niin keskeinen oppi suomalaiseen kulttuuriin juuri tästä syystä? Säännöt ja perinteet kun olivat niin pitkään ainoat henkivakuutuksemme.

Varovaisuutta ja perinteiden noudattamista voi pitää suorastaan kansallispiirteinämme, joista saa olla ylpeä siinä missä sitkeydestä ja sisustakin. Pitiväthän ne tämän kansan hengissä. Joskus kuitenkin käy mielessä, olisiko tämä riskien välttely jäänyt turhankin hallitsevaksi lähestymistavaksi tässä turvaverkkojen ja valistuksen nykymaailmassa. Voisiko olla niin, että virheiden pelko toimii nykyisin vähän turhankin tomerasti? Nyt meillä on talvella lämpimämmät asunnot kuin Välimerellä, ja lähikaupasta saa ruokaa biojätteeseen asti heitettäväksi. Ehkä sisäistä varovaisuuden ääntä voisi tietoisesti joskus kyseenalaistaa?

Ideoista varsinaisestihan ei tällä kansalla ole pulaa – katsotaan vaikka satunnaisen lehden mielipidepalstaa, jolta löytyy paljon hyviä ehdotuksia siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Se on vain se idean ja toteutuksen väli, johon paniikki iskee, kun ikiaikainen opetus nostaa päätään ja estää reippaan kokeilun ja muutosten tekemisen.

Mitä tähän lääkkeeksi? Yksi keino voisi olla tietoinen itsensä siedättäminen virheille: tekevälle sattuu eikä siihen (enää!) kuole. Myös työpaikka voi tietoisesti opetella pilotoimaan rohkeasti ja sietämään kokeiluista mahdollisesti syntyneitä mokia – ihan oikeasti kehumaan virheiden tekijää reippaasta yrittämisestä ja riskien ottamisesta. Siitä voi syntyä jotain ihan uutta!

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta. 

Epäonnistuminen kuuluu elämään

Johtamisen ja esimiestyön opeissa painotetaan onnistumisen kokemuksia. Pitäisikö puhua myös epäonnistumisista, mokista? Oppiminen ei ole taikuutta, vaan "se on väännetty epäonnistumisten rautalangasta".

Suomalaiset pärjäävät erilaisissa eurooppalaisissa vertailuissa yleensä hyvin. Näin myös onnellisuus- ja hyvinvointirankingeissä. On olemassa kuitenkin yksi poikkeus: suomalaisten sijoittuminen mittareissa, joissa mitataan itsetuntoa tai kykyä itsenäisesti sopeutua yllättäviin haasteisiin ('resilienssi', joustavuus), sijoituksemme putoaa keskiarvojen alle.

Itsetunnolla ja epäonnistumisella on yhteytensä. Miksi suomalainen häpeää epäonnistumista? Miksi mokaajalle käännetään selkä?

Kammomme mokaamiseen sikiää jo lapsena. Jo lapsi oppii kuumaa keittolevyä koskettaessaan, että samaa ei kannata toistaa. Jos itse löydän itsetuntoani kaihertaneita kokemuksia lapsuudestani, kansakoulun laulukoe nousee erityisesti pintaan. Kun epävarma, ujo alle 10-vuotias raakile pannaan luokan eteen ja opettaja antaa merkin aloittaa laulu, ei tuotos voi olla kuin epämääräistä mölinää, joka synnyttää suurta huvittuneisuutta ylen kriittisen ja osin vahingoniloisen yleisön edessä.

Olen myöhemmin oppinut jopa nauttimaan esiintymisestä yleisön edessä. Yleensä esiintyminen on sitä helpompaa, mitä suurempi tai vieraampi yleisö on. Singaporessa asiantuntijana esiintyminen on paineetonta, omassa laitoksessa esiintyminen voi olla hankalampaa. Vaikeinta edelleenkin on esiintyä omalle pienelle lähiympäristölleen - niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Mokaamisen oppikoulu on toisenlaista Yhdysvalloissa. Siellä hoetaan: "you are great, but so am I". Työelämässä, varsinkin yritysmaailmassa mokaajaa pidetään kokeneena ja virheen tekeminen on sallittua, suositeltavaakin. Siellä kupru kertoo tekemisestä ja luovuudesta.

Mielestäni työelämän mokat on otettava vakavasti, mutta niistä ei saa rangaista. Oma kokemukseni vahvistaa virheiden tekemisen ja niistä oppimisen tärkeyttä, niin kipeältä kuin se saattaa tuntuakin. Uskottava empaattinen johtaja voi minusta olla ainoastaan henkilö, joka on kulkenut oman saharansa - oman kuivan kautensa, ja oppinut kantapään kautta erheistään. Sellaisen henkilön on paljon helpompaa myös hyväksyä virheitä muiden tekemänä, ja tukea virheiden jälkeistä eteenpäinmenoa.

Harri Vainio

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja

Kansainvälinen epäonnistumisen päivä on 13.10. Katso suomalaisten merkkihenkilöiden ajatuksia epäonnistumisesta osoitteessa www.epaonnistumisenpaiva.fi

Moka on lahja! Lue juttu Työpiste-verkkolehdestä.

Leka-menetelmällä tehokkuutta ja työn iloa

Olin eräänä päivänä veljeni luona kylässä. Rupatellessamme niitä näitä veljeni totesi, että hän oli jo jonkin aika suunnitellut yhden olohuoneen väliseinän purkamista, mutta asia oli siirtynyt ja siirtynyt. Hetken mietittyään hän nousi ylös tuolistaan, meni ulkovarastoon ja palasi mukanaan iso leka. Hän löi lekalla kerran seinään, josta oli ollut aiemmin puhe. Lyönnin jälkeen seinässä oli iso reikä. "Nyt se on purettava", veljeni totesi. Eihän sitä voinut sellaiseksikaan jättää. Jonkin ajan kuluttua seinä oli purettu ja olohuoneeseen avautui näkymä eteisen valoisaan portaikkoon.

Kuva: sxc.hu

Vaikka sanotaan, että huolella suunniteltu on puoleksi tehty, monen työssä rassaa liika suunnittelu ja kokoustaminen. Mietitään ja suunnitellaan sen sijaan että tehtäisiin ja saataisiin aikaan jotakin. Leka-menetelmän etuna on että se suuntaa tekemisen tuottavaan toimintaan. Sillä saa välittömästi aikaan näkyviä tuloksia. Tätä kaipaavat erityisesti nuoret, mutta myös vanhemmat työntekijät voivat paremmin jos omasta toiminnasta syntyy kouriintuntuvaa jälkeä. Usein menetelmä on tehokkaampi kuin vahvaan suunnitteluun perustuva toiminta. Se on myös hauskempi.

Leka-menetelmä saattaa tuntua epäammattimaiselta, mutta sitä toteutetaan itse asiassa aika usein luovassa työssä. Esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisessa noudatetaan tätä menetelmää. Olen vain aloittanut tekstin kirjoittamisen utuinen mielikuva siitä mitä haluan sanoa. Mielestäni menetelmää pitäisi käyttää useammin tämän päivän työelämässä. Varsinkin kun sitä toteutetaan yhdessä muiden työtoverien kanssa se mahdollistaa yllättäviä, jopa innovatiivisia ratkaisuja.

Leka-menetelmään liittyy tietenkin epäonnistumisen riski. Voidaan joutua tilanteisiin, jotka olisi voitu välttää huolellisella suunnittelulla. Siksi leka-menetelmän käyttö sopiikin vain aidosti oppiviin organisaatioihin. Niitähän kuvaavat oikeus epäonnistua ja lupa kokeilla. Työpaikalla, jossa esimiehet aina rankaisevat virheistä on syytä pysyttäytyä runsaassa suunnittelussa, vaikka tulosta ei syntyisikään.

Guy Ahonen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.

Osaamattomuuden myöntäminen sallittu tällä työpaikalla

Uusi valelääkärikohu on saanut minut pohtimaan keskeneräisyyden ja osaamattomuuden kokemusta. Mitä hyvää keskeneräisyyden, epäonnistumisen tai osaamattomuuden myöntämisestä voi seurata?

Niistä seuraa erittäin hyviä asioita: uusia yrityksiä, parempia ratkaisuja, laadukkaampia ja turvallisempia tuotteita ja prosesseja. Parempaa turvallisuutta. Eettisesti korkeatasoisempaa toimintaa.

Kuitenkin osaamisen kyseenalaistaminen - osaamattomuuden myöntäminen - on työpaikoilla tabu.

Asiantuntijaorganisaatioissa usein esitetään osaamista. Muotoillaan ratkaistavia ongelmia sillä perusteella, että ollaan varmoja oikeiden - joskus poliittisesti korrektien - vastausten löytymisestä. Ratkaistaan helppoja osaongelmia, joiden avulla ylläpidetään kuvaa omasta asiantuntijuudesta. Vahingossakaan ei kysytä muilta apua.

Uusien kysymysten ja ongelmien muotoilu tekee kipeää. Merkittävien ongelmien muotoilu on vaikeaa. Yritys kysyä uusia kysymyksiä voi paljastaa, että aika on ajanut oman osaamisen ohi.

Osaamisen esittäminen tuntuu joissakin tapauksissa olevan petollisen helppoa. Se on myös vaarallista. Monet suuronnettomuudet, tapaturmat ja katastrofit ovat seurausta osaamisen valheellisesta esittämisestä. Osaamisen esittäminen on myös henkisesti raskasta. Kuinka monen työuupumuksen taustalla on puutteellinen osaaminen?

Epäonnistumisen juhlapäivä on ehditty jo perustaa Suomeen, asialla olivat Aalto-yliopiston yrittämistä kiinnostuneet opiskelijat. Epäonnistumisen kokemuksesta ja siitä selviytymisestä syntyy tärkeitä oppeja, jotka johtavat innovaatioihin.

Työpaikoilla pitäisi ottaa käyttöön Osaamisen Kyseenlaistamisen Hullut Päivät. Niiden yhteydessä olisi Avun Pyytämisen ja Avun Tarjoamisen toripöydät.

Tehdään osaamattomuuden myöntämisestä yhteinen, positiivinen asia. Myöntäminen avaa polun eteenpäin.

Otetaan osaamisen ravistelu tavaksi!

Ravisteluun löytyy vinkkejä Osaamisen aika -raportista. Käytännön toimiin antaa ohjeita Onnistu osaamisen uudistajana -julkaisu.

Mervi Hasu
Kirjoittaja on on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, jonka mielestä työssä pitää olla enemmän rentoa meininkiä.