Toisitko pukki hymyä, kuuntelua ja kunnioitusta…

Työterveyspukki piti vastaanottoa Työterveyslaitoksen verkkosivuilla joulukuussa. Sivuilla kysyttiin, mitä ihmiset toivovat joululahjaksi työyhteisölleen.

Jonkun verran toivottiin kovia paketteja. Toivelistalla oli muun muassa kahvikone kera yhteisten kahvihetkien ja muita kahvitoiveita. Taannoinen Työpiste-lehden artikkeli kertoo komeita lukuja suomalaisten kahvinjuonnista, joten ei ihme, että se toiveissakin näkyy. Tavaralahjoina toivottiin myös esimerkiksi kirkasvalolamppuja ja uusia työtuoleja.

Aineettomien lahjojen listalla oli töiden sopivaa riittävyyttä ja tasapuolista jakautumista. Henkiseltä puolelta listalla oli yhä parempaa yhteishenkeä ja kohteliaisuutta kollegoiden kesken.

”Toivon työpaikalleni lisää toisen työn ymmärrystä ja arvostusta. Yhteistyössä on voimaa!”

Valtaosa pukille tulleista kirjeistä oli positiivisia, mutta oikeudenmukaisuus tuntui olevan hävyksissä muutamissa paikoissa. Yksi toivoi yritykseensä ”uuden pätevän johtajan”, toinen ”malttia käytävän vanhoille akoille”. 

”Lisää töitä! Että olisi tekemisen meininki ja siitä syntyvä positiivinen kierre!”

”Töiden tasapuolista jakauttamista ja sen myötä(kin) motivaatiota omaan olemiseen työssä.”

Pukki ei näitä asioita voi suoraltaan ratkaista, mutta toivottavasti esimerkiksi Työterveyslaitoksen verkkosivuilta tai Hankalattyypit työelämässä -kirjasta olisi apua, jos henkilökemioissa on ongelmia.

Mutta palataan positiiviseen. Oliko toiveita, joita jokainen meistä voisi arjessaan toteuttaa? No tottahan toki. Oli toisten kuuntelua ja arvostamista eri muodoissaan, eräänä hyvänä esimerkkinä ”Pyytämättä, aito avunanto työtoverille” sekä kaikkein lyhyimpänä toiveena ”hymy”. Erilaisuuden hyväksyminen työpaikalla mainittiin myös usein ja meistä jokaisestahan sekin lähtee.

"Avointa tiedon jakamista, yhdessä tekemistä, kannustavia työkavereita ja hyvää fiilistä."

Mitä mieltä olette arvon lukijat, hymyilläänkö, kuunnellaanko ja kunnioitetaanko toisiamme piirun verran enemmän ensi vuonna? Lisä ei tee pahaa, kuten sanotaan.

Hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille Unelmahautomon lukijoille.

Työterveyslaitoksen verkkotoimitus

Kirjoittajat ovat työterveyspukin pikkuapureita.

Peräänantamaton ihminen

Ollaksesi suuri, ole kokonainen:

Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois.

Ole kaikki kaikessa.

Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet.

Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen, koska se loistaa korkealta.

           Pessoa.

                    Hetken vaellus

"Olla kaikki kaikessa" on ihmisen psykologinen perusolemus. Ihminen on kokonainen. Tämä tietämisen, tuntemisen, tahtomisen ja tekojen erottamaton kokonaisuus toimii ihmisestä ja hänen jaksamisestaan huolta pitävänä mekanismina. Ihminen toimii tarpeidensa, halujensa ja tavoitteidensa suunnassa. Ja pyrkii samalla  tunnistamaan ulkoiset realiteetit ja sovittelee niiden kohtaamisen synnyttämää ristiriitaa, muutosten tuottamia jatkuvia dynaamisia törmäyksiä. Tässä, että ihmistä kohdellaan ja arvostetaan ihmisenä, hän saa olla kokonaisena työpaikallaaan olemassa, on yritysten ja organisaatioiden tuottoisin sijoittajapääoma.

Ihminen on "ohjelmoitu" haasteiden kohtaajaksi, läpi harmaan kiven menijäksi, peräänantamattomaksi ongelmien ja vaikeuksien kohtaajaksi. Ihmisellä on kyky kannatella ristiriitaisuutta ja keskeneräisyyttä, kyky panostaa ja suunnata energioita oman tilanteen ratkaisemiseen. Näille kyvyille tämän päivän työelämässä on kysyntää. Käyttöä sen sietämättömän ja työlään kohtaamiseen, joka syntyy kun eletään kaikenaikaisessa kaaoksessa, keskeneräisyydessä ja sekasorrossa.

Nykyorganisaatiot ovat kuuroutuneet ihmisen psykologiselle perusolemukselle. Näyttävät pitkälti lohkoneen ihmisen perusolemuksen ottaen siitä käyttöön vain rationaalin puolen ja ”mekaanisesti tekevän" osan? Ja mikä pahinta, jättävät sijoittamatta organisaatiolle parhainta tuottoa antavaan pääomaan: ihmisen peräänantamattomuuteen, haasteita pelkäämättömyyteen, kykyihin tuottaa uusia ratkaisuja ja säädellä omien voimavarojen käyttöä.

Kun organisaatio kuuroutuu ihmisen perusolemukselle, kuuroutuu se sille, mistä luottamus ja sitoutuminen ihmisten välille syntyy menettäen näin tuotannollisen tehokkuuden ja innovatiivisuuden perusresurssejaan. Ulkoistetaan kaikkein oleellisin eli johdon ja henkilöstön yhteiset tilannekatsaukset ja sen sopiminen, miten tästä mennään eteenpäin.

Onko omistajaohjatuissa nykyorganisaatioissa mahdollista elää epävarmuudessa luovasti ja aidosti. Runoilija Pessoan sanoin: "Panna kaikki mitä olet, pienimpäänkin mitä teet".

Kyllä on. Jos lakkaamme peittelemästä ongelmia, alamme sietää ristiriitaisuutta ja uskallamme tuoda selkeästi esiin sen, mistä olemme erimielisiä. Kyllä on, jos rupeamme katsomaan eteenpäin ja puhumaan suoraan siitä, mikä on todellisuutta ja mitkä kulloisetkin realiteetit ovat.

Tätä on onneksi ilmassa:

”Jos käyttäisimme kokouksissakin 

vain tavallista suomen kieltä ja sanoisimme, 

mitä oikeasti tarkoitamme.

Jos ei ole asiaa, juodaan kahvit, 

ollaan hiljaa ja mennään sitten töihin.”

                                                            Jouko Jokinen, päätoimittajan kronikka

                                 Aamulehti 7.10.2012

Toisekseen ja lopuksi. Ihmisen perusolemuksen lohkomisessa ja ulkoistamisessa ollaan tultu ääripäähän. Siihen vaiheeseen, jossa autotehtaiden liukuhihnat aikoinaan purettiin. Lihakset menivät tukkoon eivätkä enää suostuneet yksipuolisiin toistoliikkeisiin, vaikka tauottamisen ja ergonomian kaikki temput oli tappiin hyödynnetty. Ei ihmisestä näillä ICT-liukuhihnoillakaan onnistuta kyborgia tekemään. Kun konsulttina liikkuu työpaikoilla, löytää arjesta ilahduttavia liikahduksia ja tilanteita, jotka kunnioittavat ihmisyysidentiteettiä, ihmisen psykologista perusolemusta.

Maija-Leena Setälä
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen johtava konsultti.

”Siis eihän täältä löydä mitään… Ja nyt tää kysyy salasanaa!”

Kuulostaako tutulta? Käytössämme on välineitä, joiden avulla informaatio saadaan reaaliaikaisesti tallennettua yhteen paikkaan, jonne kaikilla on ajasta ja paikasta riippumaton pääsy. Meillä on alustoja, joilla voimme keskustella virtuaalisesti, jakaa tietoa ja oppia toinen toisiltamme. Aina niiden käyttäminen ei kuitenkaan ole aivan mutkatonta.

Tänä päivänä monet organisaatiot hakevat reittejä sähköpostipingiksestä kohti avointa tiedon jakamista ja verkostoitumista. Organisaation tiedon jakamisen kulttuuria ei kuitenkaan muuteta avoimeksi ja keskustelevaksi yhdessä yössä. Se ei myöskään muutu liimaamalla päälle viimeisimmän teknologian mahdollistamia välineitä.

Uudenlainen toimiminen edellyttää muutosta toimintatavoissa ja tavassa ajatella. Tietoa tulee jakaa yli organisaatiorajojen. Eri alojen asiantuntijoiden tulee työskennellä yhdessä ja avoimesti toinen toisiltaan oppien.

Ihannetilanteessa käytössämme olevat uudet välineet ja alustat ovat lisäarvoa tuottavia mahdollistajia ja luonteva osa työtä. Välineitä, jotka auttavat tiedon jakamisessa ja yhdessä oppimisessa sekä konkreettisesti hyödyttävät työprosesseja.

Tietotekniikan mahdollisuudet käytännön sosiaali- ja terveydenhuollon johtamis- ja esimiestyössä -hankkeessa selvitettiin esimiestyöhön liittyvää tietotekniikan käyttöä sekä esimiesten käsityksiä tietotekniikan hyödyistä ja haitoista. Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita millaisia vaikutuksia tietotekniikalla oli esimiesten työhyvinvointiin ja työkuormitukseen.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kokonaisuudessaan tietotekniikka tukee esimiestyötä. Se on lisännyt tiedonkulkua organisaatiossa sekä parantanut työn laatua ja tehokkuutta. Tietotekniikka on nopeuttanut ja sujuvoittanut henkilöstöhallinnollisten tehtävien hoitamista, yhtenäistänyt käytäntöjä ja järkevöittänyt työn organisointia.

Esimiesten näkökulmasta tietotekniikan soveltamiseen työssä liittyy monien hyötyjen ohella toki myös useita kehittämistarpeita ja haasteita.

Tutustu hankkeen loppuraporttiin >>

Johanna Tjäder
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkopalveluiden toimituspäällikkö, joka toivoo, että tässä blogissa esitetyt ajatukset ja ideat ovat toimineet monien uusien innovaatioiden siemeninä.

Unelmana hyvä koulutus

Oletko istunut koko päivän koulutuksessa ja todennut, että et oppinut mitään työn kannalta tarpeellista? Tai onko käynyt niin, että hyvä koulutuspäivä on mennyt hukkaan, koska et ehdi milloinkaan käyttämään uusia tietoja ja taitoja työssäsi? Ei hätää, tutkijoilla on tarjota unelmakoulutuksen avaimet.

Innostuin itse valtavasti muutama viikko sitten lukiessani uutta laajaa tutkimuskatsausta, jonka mukaan kouluttamisesta voi olla hyötyä, kunhan tietyt seikat ovat kunnossa. Erityisesti innostuin siitä näkökulmasta, että itse koulutustapahtuma on vain pieni osa hyvää kouluttamista. On aivan tähdellistä, mitä ennen koulutusta tapahtuu. Ennen kuin työntekijöitä lähetetään koulutuksiin, tulisi muun muassa tarkoin pohtia ja määritellä millaista koulutusta työntekijät oikeasti tarvitsevat: siis mitä pitää kouluttaa ja kenelle ja millaisissa puitteissa; entä millaista osaamista työn hyvä hoitaminen edellyttää. Tulee myös arvioida, onko koulutuksen onnistumiselle ylipäänsä edellytyksiä: ollaanko yrityksessä valmiita ottamaan uusi oppi vastaan ja käyttämään sitä. Joskus koulutuksen suunnittelun lopputulemana voidaan huomata, että kouluttaminen ei olekaan se paras keino viedä organisaatiossa haluttuja asioita eteenpäin vaan tarvitaan jotain aivan muuta. Silloin koulutusrahat kannattaa suunnata muuhun kehittämiseen.

Toinen tähdellinen seikka, jota koulutuksissa ei aina huomata ajatella on, mitä tapahtuu koulutustilaisuuden jälkeen. Onko juuri opittuja tietoja ja taitoja mahdollista käyttää ennen kuin ne unohtuvat? Kirjoittajien mukaan yllättävän usein työssä ei ole huolehdittu siitä, että työntekijät voisivat käyttää oppia työtehtävissään tai että heillä olisi aikaa siirtyä uusiin toimintatapoihin. Koulutus menee kankkulan kaivoon jos organisaatiot ja esimiehet eivät ole tukena siinä, että koulutuksen jälkeen siitä voidaan ottaa kaikki irti.

Hyvä koulutus muuttaa oppijaa. Opitaan uusia tietoja ja taitoja tai parannetaan aikaisempia. Myös asenteet ja tunteet voivat muuttua, jolloin motivoidutaan uudenlaisiin toimintatapoihin tai rohkaistutaan ajattelemaan, että minä pystyn, osaan ja opin. Kun koulutuksen tarpeita ja tavoitteita on riittävästi alun perin pohdittu, on vaikuttavuuden arvioinnissa suhteellisen helppoa tarkastella, onko työntekijässä tapahtunut niitä muutoksia, joita tavoiteltiin. Siis kannattiko koulutus ja onko sitä syytä järjestää jatkossa. Tutkijat suosittelevat, että vaikuttavuuden arvioinnissa tarkastellaan niin tietojen ja taitojen kertymistä kuin asenteiden muuttumista. Jotta vaikuttavuudesta saataisiin hyvä kuva, on tärkeää käyttää erityyppisiä menetelmiä. Osallistujien arvioiden lisäksi esimiehet voivat tarkastella, näkyykö koulutuksen vaikutus millään tavalla osallistujien työssä.

Tutkittua tietoa on valtavasti, mutta miten se saadaan työelämän käyttöön? Lukemani katsauksen kohdalla innostuin siitäkin, että artikkelin lopussa annetaan yritysten ja julkisten organisaatioiden esimiesten avuksi kysymyslistat, joiden avulla passiivinen budjetin hyväksyjä voi ryhtyä aktiiviseksi kouluttamispäätösten tekijäksi. Jos olet esimies, jolle esitellään koulutusasioita ja pyydetään hyväksymään koulutusbudjetteja, voit vaikka kysyä seuraavia asioita: "Onko yrityksessämme selvää, mitä osaamista tarvitaan?", "Mitä johdon tulee tehdä, jotta työntekijät saavat oikean kuvan koulutuksen merkityksestä organisaatiossamme?" tai "Mitä aiomme tehdä ennen koulutusta ja sen jälkeen, jotta koulutuksella olisi mahdollisimman suuri vaikutus?". Vastaavia kysymyksiä sisältävä 12 kohdan kysymyslista on muotoiltu myös julkisen puolen päättäjien tueksi.

Uusin tutkimus siis osoittaa, että kouluttamisesta on hyötyä jos se on hyvin suunniteltua ja organisaatio antaa siihen taustatukea. Jos haluatte taata, että teidän työpaikalla on unelmakoulutusta, niin kannattaa perehtyä suurelle yleisölle suunnattuun katsausartikkeliin. Se antaa kattavan kuvan vaikuttavan kouluttamisen kulmakivistä. 

Artikkeli: The science of training and development in organizations: What matters in practice.Psychological Science in the Public Interest, 13, 74–101.

Artikkelista on myös suomenkielinen tiivistelmä Psykologia-lehdessä. 

Virpi Kalakoski

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija

Ajatella!

Ensimmäinen Ajattelun teemaviikko on jo puolivälissä. Ja joka päivä on saanut uutta ajateltavaa eri tapahtumissa. Ajattelua on eri tapahtumien jälkeen jatkettu ilahduttavasti sosiaalisessa mediassa. Ajattelu selvästi nappaa ja innostaa ihmisiä.

Ajatellaan siis lisää yhdessä. Tässä muutamia aiheita, jotka ovat jääneet mieleeni pyörimään. Onko tunne ajatus, vaiko aavistus ajatuksesta, joka vielä alitajunnassa piilottelee, odottaa kiteytymistä sanalliseen muotoon? Voiko ihminen siis ajatella, tietämättään? Onko asioiden mielessä muhituttaminen, hautominen niiden kypsyttelyä? Syntyykö tällä tavalla kristallin kirkkaita kiteytyneitä ajatuksia? Tarvitaanko tähän ajatusten haudutusvaiheeseen toisten ihmisten ajatuksien tuomia mausteita? Itse ajattelen, että kyllä. Muuten ajatus alkaa kiertää päättymätöntä kehää ja urautuu.

Mistä on kyse, kun ihminen märehtii mielessään asioita? Miten pääsisi irti kitkeristä ajatuksista. Onnistuuko se sanomalla ääneen, mitä asioista ajattelee? Ajattelua ilman tunteita ei taida olla, vai onko?

Ovatko tietyt tunnetilat intuitiota? Onko silloin kyse siitä tunteesta, joka mahanpohjasta minulle välillä viestii: nyt päätös tuntuu oikealta - tai mieti vielä, nuku yön yli. Entä, mistä on kyse, kun mieleen putkahtaa ajatus: "vaistoni sanoo", "vaistosin, että näin tässä käy". Tehdäänkö isoja päätöksiä intuition varassa vaiko vaistojen? Tokaisu "reagoin asiaan vaistomaisesti" viittaa automaattisempaan toimintaan yllättävässä tilanteessa. Eilisessä Skannon keskustelutilaisuudessa intuitio taas liitettiin keskustelussa osaksi enemmän ajattelua vaativampaan päätöksentekoon. Joskin toisiakin ajatuksia asiasta esitettiin.

Miksi ajatus ei välillä millään juokse ja joskus taas villisti laukkaa? Miten suitsia ajatusten liiallista rönsyilyä? pohdittiin eilisessä tilaisuudessa. Ihmisellä, joka tätä miettii ei mielestäni ole mitään hätää. Hänellä on homma hanskassa.  Ajatteluaan voi jäsentää vaikkapa toisten ihmisten kanssa keskustellen.

Ihminen ei aina huomaa ajattelevansa. Ihminen havahtuu huomaamaan arkirutiinienkin syntyneen ajattelun tuloksena, kun yritää tapojansa muuttaa: silloinpa vasta arkisia askareita on ajateltava! Siksi kaiketi muutos on vaikeata. Sen teoiksi ja uudenlaiseksi käyttäytymiseksi muuttaminen vaatii paljon ajatustyötä. Muutokseenkin liittyvät nämä mieltäni ja ajatteluani tällä hetkellä kutittelevat tunteet. Ilman tunnetta, että uusi suunta on oikea, ei ajatus lopulta näykään uudenlaisena tapana toimia. Hyväkin ajatus jää silloin vain aikomukseksi.

Tunnekuohussa ajattelu voi sumentua ja arvestelukyky pettää. Toisaalta kollektiivinen ajatus yhdistyneenä jaettuihin tunteisiin, voi siivittää hienoihin tekoihin. Tästä on esimerkkinä Naisten pankki, joka oli mukana eilisessä Skannon Ajattelun illassa. Suomalaisten vaikuttajanaisten yhteinen halu auttaa ja kannustaa kehitysmaiden naisia yrittelijäisyyteen on sosiaalisen innovaation menestystarina.

Joskus ajatellessa ihan hengästyttää. Kansalliskirjastossa 13.11. "Mitä tapahtuu huomenna (Ajattelulle)" - kirjan julkistamistilaisuudessa puhuttiin myös tästä: joskus on hyvä muistaa hengittää syvään. Se rauhoittaa kummasti. Hyvä hengitystekniikka on puhuessakin tärkeätä. Ja kun malttaa puheensa keskellä pitää hengitystauon, antaa toiselle mahdollisuuden myös puhua - ajatella kanssasi yhdessä ääneen. Keskustelu voikin näin saada yllättäviä uusia ulottuvuuksia.

Tällä viikolla on koettu jo monta hienoa yhdessä ajattelun tapahtumaa. Toivon, että ne ovat innostaneet ihmisiä pohtimaan asioita myös itsensä kanssa keskustellen. Tarvitsemme yksin ja yhdessä ajattelua. Tänään 15.11. ajatellaan yhdessä Suomalaisessa Kirjakaupassa ja Helsingin Tuomiokirkossa. Helsingin yliopiston Tiedekulmassakin on ajattelun uusia aiheita puolen päivän hetkessä kehissä 15. - 16.11.2012.

Kanssakirjoittajani Lauri Järvilehden kanssa innostuimme Mitä tapahtuu huomenna (ajattelulle) -kirjan artikkelissamme ehdottamaan: tehdään Suomesta maailman paras maa ajattelulle. Odotankin jo ensi vuoden teema-viikkoa ja pidetään ajattelua arvossa teemaviikkojen välilläkin. Kiitos viestintätoimisto Ellun Kanat, kun kutsuitte minut ja Työterveyslaitoksen mukaan Ajattelun talkoisiin.

Ajattelun viikko 12. - 18.11.2012. Lisää tietoa osoitteesta www.suomiajattelee.fi.

Kiti Müller
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori ja johtaa Aivot työssä -tutkimusohjelmaa.

Mistä tulee mielikuva tylsästä yhdeksästä viiteen työstä?

Usein kuulee puhuttavan tylsästä yhdeksästä viiteen-työstä. Etenkin moni nuori haaveilee mielenkiintoisesta ja haastavasta työstä ja kammoksuu ajatusta säännöllisestä, joka päivä samaa uraa kulkevasta virkamiestyöstä. Myönnän, että itsekin ajattelin näin 40 vuotta sitten kun työelämäni oli vielä pääosin edessä. Tuolloin en voinut uneksiakaan siitä miten paljon huikeita kokemuksia oivalluksista, tiedon ja taitojen kasvusta, upeista työtovereista ja työmatkoista valtion virkamiehen elämään voi mahtua.

Päällepäin voi näyttää kaikkea muuta kuin unelmaolotilalta kun harmaaseen pukuun ja kravattiin sonnustautunut virkamies on aamulla seisemältä matkalla työpaikalleen. Tosiassa hän saattaa olla matkalla hyvin mielenkiintoiseen ja haastavaan tapaamiseen, jossa ratkotaan maailmanlaajuisestikin hupputason osaajien kanssa jotakin visaista ongelmaa.  Palaverissa saatetaan tehdä viimeisiä viilauksia tieteelliseen huippujulkaisuun toimitettavaan artikkeliin. Tai kyseessä voi olla palaveri, jossa tehdään strateginen linjaus, jolla organisaation kehitys saadaan kääntymään kohti uutta kukoistusta. Myös jokapäiväistä työtä helpottavien ratkaisujen löytäminen ja omaa asiantuntemusta vaativan tehtävän loppuunsaattaminen antaa suurta mieleihyvää. Itse asiassa kaikki työ voi olla hyvin palkitsevaa jos siinä pystyy toteuttamaan jotakin itselle tärkeää omasta mielestä hyvällä tavalla.

Moni vaativaa ja mielenkiintoista työtä tekevä henkilö on muodollisesti valtion virkamies tai yksityisen yrityksen toimihenkilö. Henkilön muodollisesta asemasta ei voi tehdä juuri mitään työn sisältöä koskevia johtopäätöksiä. Ei myöskään henkilön hierarkinen asema kerro työn sisällöstä. Mistä sitten johtuu että mielikuva harmaasta virkamiestyöstä elää vahvana?

Itse olen tullut siihen johtopäätökseen, että me ns. virkamiehet ja -naiset puhumme liian vähän työstämme lastemme ja ystäviemme kanssa. Voisimme nykyistä enemmän kertoa toisillemme työhömme liittyvistä mielenkiintoisista haasteista ja ratkaisuista. Tällainen puhe on vaikea laji, koska siinä helposti sorrutaan oman hännän nostamiseen. Siksipä useimmat meistä välttävät siinä määrin työasioista puhumista, että useimmilla meistä on hyvin hatara käsitys siitä mitä ystävämme ja jopa perheenjäsenemme tekevät päivisin.

Myytti tylsästä ”normaalista” työstä on sikäli tuhoisa, että se saa osan nuorista turhaan kammoamaan todellisuudessa mielenkiintoista ja kiehtovaa työelämää.


Guy Ahonen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.

Mukavan epämukavaa

Ala-asteen ensimmäisen luokan opettajallani oli mainio sanonta. Hän oli sitä mieltä, että ihminen seisoo kahdeksan tuntia vaikka aidanseipäänä.

Olen huomannut, että ihmisillä on usein taipumus tehdä niitä asioita, joita he ovat ennenkin tehneet hyvin. Jos olet hyvä uimaan, uit mielelläsi. Jos olet hyvä tekemään kokousjärjestelyjä, saat ne vastaisuudessakin tehtäväksesi. Fine. Asiat sujuvat sukkelaan ja ilman turhaa ahdistusta.

Tässä helppouden tunteessa piilee kuitenkin suuri vaara.

Oma mukavuusalue alkaa nimittäin salakavalasti pienentyä, jollei sieltä koskaan poistu.

Kohta huomaamme, ettemme halua tehdä asioita, joita olemme tehneet ennen. En lupaa tehdä Excel-kaaviota, koska edellisestä kerrasta on niin paljon aikaa. Ruotsin kielen sanasto ei muistu kouluajoilta enää mieleeni ja kommunikoin lahden toisella puolella kollegojen kanssa illanvietossa englanniksi – koska se vain on niin helppoa.

Silloin tällöin meidän kaikkien on suotavaa kärsiä tuskanhiestä ja vapisevista käsistä. Joka kerta kun selviydymme haasteesta, kehomme tuottaa endorfiinia ja sen avulla meidän on yhä helpompi suoriutua vielä vaikeammasta tilanteesta seuraavalla kerralla.

Olen huomannut, että omaa mukavuusaluetta voi päättää tietoisesti laajentaa sekä töissä että harrastuksissa.

Otan vastaan luentopyynnön aiheesta, joka tuntuu itsellekin vaikealta hahmottaa. Luentoa kootessa opin aiheesta lisää ja ajatukseni jäsentyvät. Teen töitä joskus kovan aikapaineen alla ja huomaan, että silloin on pakko keskittyä kaikkein olennaisimpiin asioihin – ja selviän kiireestä huolimatta riittävän hyvin.

Aloitin improvisaatioteatterin harrastamisen sen takia, että se oli ehdottomasti pelottavin harrastus, jonka keksin. Kiinan kielen alkeet eivät ole helppoja ja vaativat tuhansia tunteja työtä. Ratsastuksessa koen aika ajoin harrastusvuosistani huolimatta olevani täysin aloittelija, kun kyynel silmässä en saa ratsua tottelemaan pohjetta enkä ohjaa.

Joskus minulla on tunne, että en osaa, uskalla tai pärjää. Silloin muistutan itseäni, että olen osannut, uskaltanut ja pärjännyt ennenkin. Kahdeksan tuntia menee vaikka aidanseipäänä – jos päätän niin.

Hyppää epämukavuusalueelle ja yllätä itsesi. Väitän, että osaat aina enemmän kuin luuletkaan.


Venla Räisänen
Kirjoittaja työskentelee Työterveyslaitoksen Tampereen epämukavuusalueen toimipisteessä.

Epäonnistuminen kuuluu elämään

Johtamisen ja esimiestyön opeissa painotetaan onnistumisen kokemuksia. Pitäisikö puhua myös epäonnistumisista, mokista? Oppiminen ei ole taikuutta, vaan "se on väännetty epäonnistumisten rautalangasta".

Suomalaiset pärjäävät erilaisissa eurooppalaisissa vertailuissa yleensä hyvin. Näin myös onnellisuus- ja hyvinvointirankingeissä. On olemassa kuitenkin yksi poikkeus: suomalaisten sijoittuminen mittareissa, joissa mitataan itsetuntoa tai kykyä itsenäisesti sopeutua yllättäviin haasteisiin ('resilienssi', joustavuus), sijoituksemme putoaa keskiarvojen alle.

Itsetunnolla ja epäonnistumisella on yhteytensä. Miksi suomalainen häpeää epäonnistumista? Miksi mokaajalle käännetään selkä?

Kammomme mokaamiseen sikiää jo lapsena. Jo lapsi oppii kuumaa keittolevyä koskettaessaan, että samaa ei kannata toistaa. Jos itse löydän itsetuntoani kaihertaneita kokemuksia lapsuudestani, kansakoulun laulukoe nousee erityisesti pintaan. Kun epävarma, ujo alle 10-vuotias raakile pannaan luokan eteen ja opettaja antaa merkin aloittaa laulu, ei tuotos voi olla kuin epämääräistä mölinää, joka synnyttää suurta huvittuneisuutta ylen kriittisen ja osin vahingoniloisen yleisön edessä.

Olen myöhemmin oppinut jopa nauttimaan esiintymisestä yleisön edessä. Yleensä esiintyminen on sitä helpompaa, mitä suurempi tai vieraampi yleisö on. Singaporessa asiantuntijana esiintyminen on paineetonta, omassa laitoksessa esiintyminen voi olla hankalampaa. Vaikeinta edelleenkin on esiintyä omalle pienelle lähiympäristölleen - niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Mokaamisen oppikoulu on toisenlaista Yhdysvalloissa. Siellä hoetaan: "you are great, but so am I". Työelämässä, varsinkin yritysmaailmassa mokaajaa pidetään kokeneena ja virheen tekeminen on sallittua, suositeltavaakin. Siellä kupru kertoo tekemisestä ja luovuudesta.

Mielestäni työelämän mokat on otettava vakavasti, mutta niistä ei saa rangaista. Oma kokemukseni vahvistaa virheiden tekemisen ja niistä oppimisen tärkeyttä, niin kipeältä kuin se saattaa tuntuakin. Uskottava empaattinen johtaja voi minusta olla ainoastaan henkilö, joka on kulkenut oman saharansa - oman kuivan kautensa, ja oppinut kantapään kautta erheistään. Sellaisen henkilön on paljon helpompaa myös hyväksyä virheitä muiden tekemänä, ja tukea virheiden jälkeistä eteenpäinmenoa.

Harri Vainio

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja

Kansainvälinen epäonnistumisen päivä on 13.10. Katso suomalaisten merkkihenkilöiden ajatuksia epäonnistumisesta osoitteessa www.epaonnistumisenpaiva.fi

Moka on lahja! Lue juttu Työpiste-verkkolehdestä.

Huumori – NSFW*?

Kuva: Stockbyte.

Seurasin joitain vuosia sitten koulutustilaisuutta, jossa kyseisen organisaation johtaja kertoi osana omaa puheenvuoroaan varsin härskin vitsin. En ryhdy tuota vitsiä tähän toistamaan, todettakoon että huumori rakentui sukupuoleen liittyvien stereotypioiden, sovinismin ja seksimin varaan. Ärsytti. Johtajan mielestä tarinan opetus sopi hyvin ko. firman toimintaan. Ehkä sopikin, mutta juttu oli tökerö. Johtaja sai palautetta vitsistään. Seuraavalla kerralla (sama koulutus toistettiin useamman kerran) johtaja totesi saaneensa aiemmalta kerralta paljon palautetta tästä vitsistä, mutta koska hänen mielestään tarinan opetus oli varsin hyvä hän aikoi kertoa vitsin uudestaan. Ja kertoikin. Ärsytti vielä enemmän.

Huumori on tunnetusti vaikea, taitoa ja tilannetajua vaativa laji. Siinä missä jaettu ilo on paras ilo, voi huumori työpaikalla myös tehdä hallaa ja ärsyttää. Kaikki ovat varmasti kuulleet niitä huumorin varjolla kerrottuja juttuja, joita kuunnellessa hymy pitää puristaa huulille väkisin myötähäpeän ja vaivaantumisen ollessa päällimmäisiä tuntemuksia. Tyypillisiä esimerkkejä: sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ikään, etniseen taustaan, pukeutumiseen, painoon, pituuteen tai hiustenväriin pohjautuvat jutut. Heh heh…

Edellisten lisäksi musta huumori, sarkasmi, kaksimielisyydet ja rivot vitsit kuuluvat NSFW -listalle. Samaan nippuun voidaan heittää vielä politiikkaa koskettelevat herjat, sisäpiirin vitsit ja ne, joiden ymmärtäminen vaatii erityistä tietoa tai harrastuneisuutta. Tulee pitkä lista.

Kuitenkin monet työyhteisöt, joiden kanssa minulla on ollut ilo tehdä töitä, nostavat huumorin keskeiseksi voimavarakseen työssä. Ilmaisut kuten "meillä on aina vähän pilkettä silmäkulmassa", "kyllä meillä töitä tosissaan tehdään, muttei vakavissaan" tai "ei tätä työtä kukaan jaksaisi jos ei välillä voisi nauraa asioille yhdessä" viestivät minulle työyhteisöstä, jolle huumori tuottaa hyvää ja auttaa jaksamaan hankaluuksiakin. Yhdessä nauraminen yhdistää. Tunnustaudun tässä itse huumorin ystäväksi ja harjoittajaksi, myös työssä.

Milloin huumori sitten on work safe, työhön tai työpaikalle sopivaa? Kun kaikki ymmärtävät vitsin, eikä se loukkaa ketään. Nauretaan yhdessä, ei jollekulle. Itse olen todennut, että omasta itsestä ammennettu huumori on turvallisinta mahdollista.

Jouni Sipponen
Kirjoittaja on insinööri :)

* Otsikon lyhenne tarkoittaa työhön tai työpaikalle sopimatonta (Not Suitable/Safe For Work).

Mikä erottaa zombin ja tehokkaan työntekijän?

Kuva: sxc.hu

Tämä tarina on totta.

Kännykkä piipittää puoli seitsemän. Painan torkkua ja jatkan unia. Vaimo sen sijaan nousee reippaasti ja aloittaa aamun touhut. Taas piippaa. Kesken unien. Raajat painavat tuplasti ja aivotoiminta on alkuliman tasolla. Aivan kuin ruokapöydässä olisi lautanen otettu kesken kaiken nenän edestä. Njää njää, enempää ei heru. Tällä on pärjättävä. Vaimo lähtee reippaana ja ajoissa töihin kun itse valun aamupalalle. Itsekurin äärimmilleen pinnistäen selviydyn työpaikalle.

Henkinen sumu ei kuitenkaan suostu laskeutumaan ja sinnittelen iltapäivään rutiininomaisella suorittamisella. Innovatiivisuudesta en jaksa edes unelmoida kun taistelen pysyäkseni arjen kyydissä. Kotona tulee palautetta tuppisuuna jurottamisesta ja aamun äreydestä. Ei kai minun ole pakko murista kun toinen vain yrittää tsempata minua hereille? No hoidanpa edes tiskit ja iltauutisilta heti nukkumaan. Älysin lopulta sentään, että jotain tarttis tehdä. Työterveyslääkärin ja erikoishammaslääkärin kautta diagnoosiksi varmistui lievä asentoriippuvainen uniapnea.

Mikä siihen sitten tepsisi? Kaikki olimme sitä mieltä, että tennispallo paidan selkään ommeltuna-temppu oli silkkaa höpötystä. Siispä hammaslääkärini muovaili minulle melko kalliin purulelun. Ylä- ja alahampaille tuli omat akryylikiskot, jotka lukkiutuvat yhteen niin, että alaleukaa vedetään eteenpäin. Tarkoitus oli vähentää kuorsausta ja yöllisiä hengityskatkoksia tekemällä nieluun lisää tilaa hengittää. Ja toimihan se tavallaan. Mutta kun se myös piti suun auki.

Yöllä piti nousta kerran pari juomaan suun kostukkeeksi. Nukahtaminenkin oli vaikeaa suu pullollaan muovia. Lopulta kypsyin härvelin hankaluuteen ja se sai jäädä. Seuraavaksi leukalihas kipeytyi ja pureskellessa alkoi leukanivel paukkua. No voi änkeröinen! Apnean lisäksi ilmeisesti purin hampaitani öisin voimakkaasti yhteen ja ilman suojaa ne kuluisivat nopeasti. Rakennettiin siis toinen kallis purulelu. Tällä kertaa se peitti vain ylähampaat ja neutraloi leuan asennon. Hampaat ja leuka tuli näin pelastettua mutta entäs ne yölliset sukellukset?

Paras ratkaisu tähän mennessä on ollut ensi näkemältä huijaukselta vaikuttanut silikonilaastari. Olen nyt pari viikkoa katsellut sitä kirjaimellisesti nenän vartta pitkin aina nukkumaan mennessä. Mutta se toimii. Tajuan taas pitkästä aikaa miltä muista ihmisistä tuntuu kun yöunet oikeasti riittävät ja paukkuja riittää niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Jäljellä on enää selvittää voiko härpäkkeen korvata pysyvämmällä ratkaisulla. Suostuvatkohan ne leikkaamaan henkireikiä isommiksi? Samalla on herännyt myös kysymys siitä kuinka moni muu mahtaakaan tyytyä luulemaan ajatuksenjuoksunsa hitauden olevan osa persoonallisuuttaan, vaikka taustalla voi olla myös diagnosoimaton uniapnea.

Jos sinuakin ihmetyttää mistä ihmeestä työtoverit ammentavat energiansa ja jos maan vetovoima tuntuu aamuisin sänkysi kohdalla erityisen suurelta, niin ota asia puheeksi työterveyshuollossa. Minullakin oli hyvin harvoin selkeitä uniapnean oireita kuten aamuisia päänsärkyjä. Sen sijaan jatkuva alisuoriutumisen tunne on kulkenut mukana kauan, minkä vuoksi kuvittelin ongelmien olevan osa elämääni. Monenlaisia virityksiä kokeilleena tiedän nyt, että hoidot voivat olla hankalia saada sekä käyttää mutta ainakin omalla kohdallani kaiken sen vaivan arvoisia. Suomi nousuun paremmin nukkumalla!

Jani Ruotsalainen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, jonka välillä onnistuu pitää jalat maassa, vaikka ajatukset lentävätkin.

Prööh prööh, verkkotoimittajan sieraimet sanoivat...

Olen tuuminut, että pätkätyöläiselle omien työhön liittyvien vahvuuksien tunnistaminen on tärkeää. Tuumin, että se on tärkeää työnhaussa, sillä pitää tuntea itsensä hyvin, jotta järkevää työtä voi saada. Oman osaamisen ja nykytyön haasteiden tunnistaminen on kuitenkin varmasti tärkeää myös siinä kuuluisassa pitkässä juoksussa, jos ja kun arkinen aherrus jatkuu vuodesta toiseen.

Jos minulta on kysytty, mitä normaalina työpäivänäni tapahtuu, niin en ole oikein osannut vastata. "Olen verkkotoimittaja", sanon, vähän kuin Heikki Silvennoinen sketsissään toteaa puhelimessa vaimolleen: "Mä oon lentäjä..." Kyllä sitä työpäivinä kuitenkin kaikenlaista tulee tehtyä. Osaan myös monenlaista, uskon, vaikka töihinsä rutinoituneena on helppo alkaa ajatella, että kaikkihan nämä hommat hoitaisi. Mutta mistä tietäisin, että mitä teen ja mitä osaan?

Keksin yhden mahdollisen vastauksen ongelmaan: se on "päivän prööhin" ylöskirjaaminen. Jokaisen työpäivän päätteeksi kirjoitan yhden asian ylös, jonka hoidin hyvin tänään. Prööh-sana tulee siitä, että kun on kovin innostunut jostain, hengitys kulkee nenän kautta pöristen. Kuvitelkaa innostunut sonni, sieraimet höyryävänä prööh, prööh - siihen moodiin haluan itseni!

Jos muistaa ennen kotiinlähtöä merkitä onnistumisensa ylös, sen keksiminen ei useinkaan ole vaikeaa, mutta se on outoa, lähes surullista, että jos yhtenäkin päivänä unohtaa merkitä ylös prööhinsä, sitä on vaikea seuraavana muistaa. Päivät menevät yhdeksi massaksi, josta mikään ei nouse esiin. Mitä jos olisin miettimättä asiaa kuukauden? Entä jos vuoden, viisi vuotta, kaksikymmentä?

Suosittelen jokaista testamaan päivän prööhin kirjaamista. Se voi tuntua hoopolta aluksi ja toisinaan väkinäiseltä - eihän itsensä kehuminen ole meillä tapoihin kuulunut... Mutta toivon, että se auttaa minua pysymään terhakkana ja työstäni innostuneena.

Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja.

Yksinkertainen, ekologinen, kestävä... Design-pisuaari tietenkin!

Minäkin vierailin Guggenheim-museossa. Yhdessä monien japanilaisten ja amerikkalaisten eläkeläisten kanssa. Museo on kuin elämä itse: monimutkaisen mielenkiintoinen, joustavia kaaria ja pehmeitä leikkauksia, pyörryttäviä korkeuksia, mutta myös pimeitä kulmia ja eksyttäviä labyrintteja. Olin vaikutettu, vaikka en G-fani ole ollutkaan.

Ympäristökin innosti. Museota sivuava joenranta on viihtyisä, siisti ja ihmiselle suunniteltu. Penkkejä ja paikkoja joissa mieli lepää. Kaupunkilaisia kirjoja lukemassa, lasten kanssa, toistensa seurasta nauttimassa. "Mäyräkoiria" ei näkynyt, ei myöskään mäkkärilaatikoita.

Kuvan pisuaareista on vielä hieman matkaa design-pisuaareihin.

Mikä minua ilahdutti erityisesti, oli pisuaari puiston reunalla. Nopea, hygieeninen ja asiakasystävällinen laitos oli ahkerassa käytössä.

Uusvanha innovaatio tarjosi turvallisen suojan myös naiskäyttäjille. Pisuaari ei kolikkoja kaivannut, ei tarvinnut jonottaa.

Kampissa kaikki on toisin. Lauantai-aamu paljastaa edellisen illan ja yön onnet ja murheet: mäyräkoiraraadot ja litistyneet sakupurkit, porttiin pissatut reviirijäljet.

Syytämmekö holtitonta nuorisoa roskaamisesta ja julkisella paikalla virtsaamisesta? Onko ratkaisu kontrollin ja järjestyksenpitäjien lisääminen kaduille? "Patukkaa pempulle ja mars, mars! Sillä siitä pääsisi." Näin kirjoitti Taavetti Heikkinen jo 70 vuotta sitten. Tuleeko julkisella paikalla virtsaamisesta rangaista? Vai onko ongelma se, että julkisia käymälöitä ja roskiksia on yksinkertaisesti liian vähän?

Ilmainen vihje kaupunkipäättäjille: pisuaarit takaisin meillekin! Ei monimutkaisille ja rahaa vaativille toiletti-rakennelmille, ei pissapoliiseille, kyllä yksinkertaisille, ekologisille, kestäville kaupunkikuvaa ehostaville uusdesign-pisuaareille.

Helsinki on maailman design-pääkaupunki 2012. Muotoiluperinnettämme arvostetaan kansainvälisesti. Kun Helsinki haluaa olla designin ja hyvän kaupunkielämän edelläkävijä, siihen sopii hyvin pisuaarin maailmanvalloitus. Tehdään pisuaarista laadukkaan kaupunkielämän brändi: hyödyllinen, kansalaisten arvostama, josta turisteillekin jää myönteinen muistijälki. Tehdään Suomesta design-pisuaarien luvattu maa ja turistikohde!

Enemmän kuin itse G-museota, tarvitsemme hyvää elämää, välittämistä naapureista, kaupunkilaisista, toinen toisistamme. Jotta saavutamme tämän, rohkeita ideoita, uusia avauksia ja ääneen unelmoimista tarvitaan niin vapaalla kuin työssäkin!


Harri Vainio
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja.

Vaihtelu on hyvän työn edellytys

Työhönkin saa vaihtelua tekemällä sitä välillä eri paikoissa. Kuva:sxc.hu.

Olen harrastanut juoksua 30 vuotta. Sen merkitys minulle henkilökohtaisesti on vaihdellut paljon vuosien varrella. Alussa pitkänmatkanjuoksu oli haaste, joka kiinnosti sellaisenaan. Ajattelin, että varmaankin minäkin pystyn juoksemaan 10 km, 20 km ja maratoninkin, jos muut pystyvät siihen. Myöhemmin juoksun merkitys rentoutuskeinona ja vastapainona istumatyölle korostui. Nyt kuusikymppisenä arvostan erityisesti juoksun terveysvaikutuksia. Koen taaksejääneet kilometrit terveydellisenä investointina, jota aion jatkossakin kartuttaa.

Kaiken edellä mainitun lisäksi juoksu on antanut paljon ajatuksia ja työhön liittyviä analogioita. Yksi niistä liittyy harjoituksen variaation välttämättömyyteen. Juoksua voi harrastaa monella tapaa. Voi juosta kerta kerran jälkeen samat 10 km ja näin saada hyvän terveyden kannalta riittävän liikunta-annoksen. Pitkän päälle tämä tappaa ilon juoksusta ja harrastus loppuu ennen pitkää. Jotta lajia voi harrastaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen sitä pitää varioida ja siihen pitää liittyä päämääriä. Itse olen taipuvainen junnaavaan toistoon, mutta olen pakottanut itseni vaihteluun sekä harjoittelussa että hölkkätapahtumissa. Vaihtelen harjoitusmatkojen pituutta ja sisältöä. Joskus juoksen tasavauhdilla ja joskus intervallia. Ilmoittaudun säännöllisin väliajoin johonkin juoksutapahtumaan. Näin saan lisämotivaatiota harjoitteluun.

Myös työ vaatii variaatiota, olipa se kuinka mielenkiintoista tahansa. Työn imuun liittyvä tutkimus osoittaa, että työhön liittyvä onnen kokeminen voi syntyä vain haasteiden lisäämisen ja tiedollisen tason kasvun kautta. Jos työ alkaa junnata samoja latuja päivästä toisen siitä katoaa ilo vääjäämättä. Työhön saa variaatiota tekemällä sitä eri paikoissa, esimerkiksi etätyönä kotonaan tai kahvilassa, ja tekemällä sitä eri ihmisten kanssa. Työn vaikeuskerrointa voi lisätä paneutumalla johonkin sen yksityiskohtaan ja osallistumalla johonkin kurssiin tai tapahtumaan jolla oma osaaminen karttuu.

Guy Ahonen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.

Ylpeys ja ennakkoluulot

Kuva: sxc.hu.

Olin muutama vuosi sitten paikallisen biljardikerhon järjestämässä turnauksessa mukana. En pelaajana, enkä varsinaisesti järjestäjänäkään, kunhan vain vietin aikaa minulle rakkaan harrastuksen parissa. Turnauksen ensimmäisen päivän kääntyessä iltapäivän puolelle panin merkille, että joukkoon oli eksynyt joku nuorempikin kaveri, varmasti alle 15-vuotias. Laiha, hiljaisen näköinen poika näytti pitkästyneeltä. Tulkitsin tilanteen niin, että poitsu oli tullut isänsä pelejä katsomaan ja nyt oli aika käymässä pitkäksi.

Minulla ei varsinaisesti ollut mihinkään kiire eikä muutakaan tähdellistä tekemistä, joten pyysin kaveria pelaamaan pari erää vapaana olevalla pöydällä. "Ok, ootas hetki" kuului vastaus. Poika haki keppilaukun, ruuvasi tottuneesti pöydän viereen auki useamman sadan euron arvosta keppejä, ja latoi pallot rivakasti pakkaan. Tässä vaiheessa alkoi raksuttaa, että poikahan saattaa olla pelannut ennenkin. Puolta tuntia myöhemmin pojan piti lopettaa. "Mulla alkaa kohta tossa kisapeli, pitää keskittyä". Kiitin kohteliaasti peleistä ja toivotin onnea matkaan. Muutaman ensimmäisen pakan olin pyristellyt mukana, muutoin tuo lähes kaikilla fyysisillä mittareilla mitattuna minusta puolikasta edustanut poika oli vienyt pelit.

Pitkä tarina, missä pihvi?

Siinä, että työelämässä olen voimakkaasti allerginen ikä- tai ulkonäkösidonnaisille ennakkoluuloille. Uskon, että nuorikin voi osata, eikä vanha välttämättä ole viisastunut vuosien myötä. Uskon, että lävistys kulmassa tai nenässä ei tee ihmisestä anarkistia, eikä tatuointi näkyvälläkään paikalla leimaa vankilakundia. Miksi kuitenkin sorruin tässä tapauksessa ennakkokäsityksilleni? Ylpeys ja ennakkoluulot; olen harrastanut peliä vuosikausia ja arvelin, että nuori poika ei voi millään osata sitä mitä minä. Työelämässä vaanii sama ansa monia. Ylpeys ja ennakkoluulot saattaa kirjallisuuden parissa olla klassikko, mutta työelämässä niiden paikka on pölyttyä hyllyssä.

Jouni Sipponen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen kehittämiskonsultti, biljardin harrastaja ja toivottavasti entistä vähemmän aiheettomasti ylpeä ja ennakkoluuloinen.

Kymmenen pientä ilonaihetta

Kuva: Venla Räisänen.

CV:ni sen paljastaa. Olen ollut elämäni aikana kahdeksassa eri työssä. Olen myynyt kuumasinkittyjä nauloja, sekoittanut drinkkejä, toteuttanut viisivuotiaille luontosuunnitusta ja purkittanut tuhansia litroja puolihimmeätä maalia. Joskus tuntuu, että on ennenkuulumatonta, että joku on pitänyt jokaisesta työstään. Minä olen. Miksi?

1. Taksimatkat työpaikalle olivat kivoja, kun taksin ikkunasta näkyi aamu-usvaa ja kurkia puistossa.
2. Olin saanut perehdyttäjän, jolla oli samanlainen hiustyyli kuin minulla.
3. Asiakas tuoksui Laura Biagiottin Lauralta.
4. Sain Paha-Pekka-nimisen perintökasvin edelliseltä työntekijältä.
5. Kävelin metsäpolkuja pitkin - myös sadepäivinä tuli helposti liikuntaa.
6. Opin italiaa, hollantia, tanskaa ja elekieltä.
7. Keskustelimme asiantuntevasti kynsilakoista miespuolisen työkaverin kanssa.
8. Ensimmäisellä viikolla oli ohjattu taiji-tunti.
9. Laminointikoneen käyttö oli mykistävän hienoa.
10. Joka aamu käänsin Viivi ja Wagnerin työkaverilleni englanniksi.

Ehkä salaisuuteni onkin se, että yksikään syy, joka saa työn maistumaan kivalta ei mielestäni ole liian pieni. Sitä paitsi, mitä enemmän kiinnitämme huomiota positiivisiin asioihin, sitä enemmän alamme huomata niitä ympärillämme. Kokeile vaikka.

Venla Räisänen
Kirjoittaja on y-sukupolven kokovartaloinsinööri, joka ei maanantaisinkaan syö ihmisiä aamupalaksi.

Fw: Re: KIIRE!!! Pdf:ien päivittäminen

Neuvostoliitossa tehtiin vallankaappausyritys elokuussa 1991. Muistan lukeneeni, että pääministeri Esko Aho oli tuolloin reissunpäällä kotopuolessa ja yhteyttä häneen yritettiin hakulaitteella. Aikansa kovin tekniikka oli käytössä, mutta laitteen patteri oli uuvahtanut eikä Aho siis herännyt. Aamulla Kannuksen Kennedy lähti Helsinkiin ja kuuli vallankaappauksesta taksissa radiouutisista. Se oli erilaista aikaa monella tapaa.

Moinen on minulle melko tuntematonta, mutta olisi kiinnostavaa kokeilla sitä. Enkä puhu hallituksen tilojen piirittämisestä panssarivaunuin, vaan rajoitetusta tavoitettavuudesta. Tätä nykyä tällaisella alaportaan perusbörjelläkin on vehkeet, joiden avulla halutessaan saa pidettyä silmällä työsähköpostivirtaansa vaikka vaippaa vaihtaessaan. Onneksi en halua.

Kun postitulva tavoittaa, saattaa epätoivo iskeä.
Kuva: sxc.hu.

Postitulva tavoittaa konttorirotan kuitenkin viimeistään työmaalla. Onhan se hyvä väline, mutta joukkoon mahtuu monenlaista. Ainakin seuraavanlaisia posteja:

- Aina vaan paisuvat keskustelu- ja/tai kiistelyketjut. Posti menee useille ihmisille, joita se ei edes koske. Eritoten ylempi johto, voi raukkoja, on joidenkuiden "CC-tähtäimessä".
- Pitkiä keskusteluketjuja, joita et ole voinut seurata alusta asti. Palasin vastikään kahden viikon vapaalta ja yksi tällainen odotti minua. Uskalsin perehtyä siihen vasta toisena työpäivänä.
- KIIRE-alkuiset sähköpostit, joilla ei ole kiire.
- Posteja, joissa oletetaan, että kaikki muutkin asiat - kuten töiden tekeminen - tapahtuu yhtä nopeasti kuin sähköposti liikkuu, eli silmänräpäyksessä.
- Ynnä muut ja muut, jotka tähän eivät mahdu.

Sähköpostin äärellä tulee helposti sellainen olo, että tekee työnsä tehottomasti. Sain postin jo eilen, mutta vieläkään en ole asiaa hoitanut! Vielä pahempi tilanne kuitenkin on se, että posti ei toimi: silloin vasta avuton olo tuleekin. Yhtään voi tietää, mitä tapahtuu. Ties vaikka valtakin olisi kaapattu...

En ehkä halua palata 1990-luvun alun tekniikan maailmaan, mutta unelmoin siitä, että keksitään sähköposti 2.0, eli systeemi, joka ottaa järjestelmän hyvää puolet ja keksii parannuksia ongelmiin. Virta on saatava kuriin jotenkin. Jos siis vain joku tätä lukeva insinööri ehtisi paneutua asiaan, niin mieluusti ottaisin sellaisen koekäyttöön, kiitos.


Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja, joka hankki ensimmäisen sähköpostitilinsä välitunnilla natseja käsitelleen historian oppitunnin jälkeen joskus vuosituhannen lopulla.

Terveys on kovaa valuuttaa

Suurena science fictionin ystävänä ajattelin käyttää lajityypin työkaluja tämänkertaiseen pohdintaani. Todettakoon heti alkuun, etten suinkaan tarkoita sädepyssyjä ja avaruusseikkailuja. Hyvä tieteistarina kun ei ole vain toiselle planeetalle siirretty länkkäri. Alan pioneerin, Philip K. Dickin mukaan tärkeintä sci-fissä on kuvitteellinen maailma, joka eroaa omasta maailmastamme ainakin yhdellä merkittävällä käsitteellisellä tavalla. Tällaista kuviteltua "entä jos" -maailmaa voidaan sitten käyttää omamme peilinä. Tilanne vastaa hieman sitä tunnetta, kun maailmalla matkatessaan vihdoin tajuaa, että onkin olemassa monia tapoja tehdä asioita sen itselle tutun yhden lisäksi. Voi sitten tehdä vaikka currywurstia makkarakastikkeen sijaan. Toisaalta meillähän on nykyään vaikutekammoisille ja mielikuvituksettomille oma Peruutuspuoluekin, jonka johdolla toitotetaan miten ennen kaikki oli paremmin ja siksi muutos on aina pahasta. Mutta menkäämme me eteenpäin ja haudotaan nyt niitä unelmia.

Miltä maailma ja unelmatyöpaikat
näyttävät tulevaisuudessa?
Kuva: sxc.hu

Millainen voisi olla unelmatyöpaikka tulevaisuudessa? Mitä kenties onkaan työterveys tulevaisuudessa? Haasteellisinta on tässä tilanteessa valita mielenkiintoisin käsitteellinen ruuvi, jota lähteä vääntämään ääriasentoon. Työhän on karuimmilleen pelkistettynä vaihdon väline. Kuten historian oppitunnilta muistamme, omavaraistaloudesta päästyään pystyi perus-Pertti moninkertaistamaan ulottuvillaan olevan tuotteiden ja palvelujen valikoiman kun kaikkea ei tarvinnutkaan tehdä itse. Työ voidaan siis pelkistetysti ymmärtää toimintana, jonka voi vaihtaa erilaisiin hyödykkeisiin. Tuo toiminta voi jo nykyisellään olla niin monenlaisia asioita, joita ei aiemmin olisi osannut kuvitella, esim. "Tosi"-TV:ssä urpoilua, nettipokerin peluuta, lumilautailuvideoiden kuvaamista ja vaikka mitä, että siihen suuntaan ei oma mielikuvitukseni veny kovin pitkälle. Kekseliäs uuden työn pioneeri vaan osaa kapitalisoida harvinaisen harrastuksen tai tuoreen trendi-ilmiön. Kehitykselle tuskin on rajoja. Mutta, voisiko työn arvon mittarina käytetyn vaihdon välineen vaihtaa? Entä jos esimerkiksi terveys olisikin konkreettisesti valuuttaa?

Oletetaan lähtötilanne, jossa jokaisen terveys on yhtä kuin tietty saldo pisteitä. Pisteiden loppuessa loppuisi myös elämä. Insinöörien harmiksi sivuutetaan tässä tarinassa systeemin tekninen toteutus täysin. Syntyessään kukin saisi siis X määrän pisteitä. Täysi-ikäisyyteen asti jokainen sairaudesta toipuminen eli pisteiden menetys korvattaisiin vanhempien saldosta, mikä kannustaisi työikäisiä mm. syntyvyyden rajoittamiseen ja ahkeroimaan saldon pitämiseksi riittävällä tasolla. Tästä myös seuraisi, että ökyrikkaat olisivat käytännössä kuolemattomia ehtymättömin saldoin ja he kulkisivat hisseillä vain ylöspäin, koska ikkunasta hyppäämällä olisi nopeammin alhaalla ja murskaantunut kroppa korjaantuisi automaattisesti täyden tilin ansiosta. Toisaalta pienituloisimmat miettisivät jatkuvasti, karsiako tällä kertaa luuston kunnosta vai munuaisten toiminnasta, jotta pikku Priscilla pääsisi satubalettiin ja itse säilyisi vielä työkykyisenä. Monista köyhistä pariskunnista yksi olisi lastensa hyväksi sokea ja toinen kuuro. Oijoi. Nyt haudotaan kyllä enemmän painajaista kuin unelmaa. Tarkoitus olikin vain hahmotella näkymä vaihtoehtoisesta maailmasta.

Romaanin tavoittelun sijaan voimmekin palata siihen miten hyvin kuvailemani visio, kaikessa äärimmäisyydessään, peilaa tämän hetken todellisuutta. Esimerkiksi oma isäni investoi omasta terveydestään urallaan suuren osan työn tekemiseen tarkasti, ajallaan ja yleensäkin niin, että hän voisi ottaa työn jäljestä vastuun kuin mies. Investoinnin suuruutta voidaan mitata esimerkiksi sillä, etten voi mennä hänen kanssaan enää uimaan tai oikeastaan harrastaa mitään muutakaan itselleni niin rakasta liikuntaa. Ei onnistu häneltä enää olkapäät tohjona taistelusukeltajaoppien havainnollistaminen. Eli jossain määrin on terveys valuuttaa jo tänäkin päivänä. Jotkut kartuttavat huolellisesti korkoa siinä missä toiset eivät ehdi muuta kuin kuluttaa, hyödyttääkseen itseään tai läheisiään. Minunkin pitäisi oikeastaan vaan lopettaa tämä itsekäs vinkuminen, sillä lapsena sain jo kaiken mihin isän saldosta riitti. Nauttikoon hän lopuista pisteistä parhaaksi katsomallaan tavalla.


Jani Ruotsalainen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, jonka välillä onnistuu pitää jalat maassa, vaikka ajatukset lentävätkin.

Kuuntelun paikka

Kun sain tehtäväkseni kirjoittaa unelmablogia, päässä olikin ihan tyhjää. Monta päivää odottelin, mitä mieleen nousee. Ei siis ollutkaan ihan helppoa ruveta kirjoittamaan siitä, mistä työssänsä unelmoi.

Kirjoittajan kolmas unelma on kuuntelu.
Kuva: sxc.hu

No, siinähän se on, ensimmäinen unelma. Juuri se, että saa päänsä ajoittain tyhjäksi ja voi vain odotella mitä tuohon tyhjään tilaan ilmaantuu. Ja kun malttaa odottaa, hiljentyä ja pysähtyä rauhassa, niin ajatukset, jotka ilmaantuvat ovatkin yllättäviä ja tuoreita. Avautuu ennen ajattelemattomia tulokulmia. Ei mahdotonta, että organisaatiot organisoituisivat tekemään työtä tällä mallilla.

Toinen suuri työnteon unelmani on, että osaisin puhua asiasta kuin asiasta tavallisella arkikielellä. Samalla, millä me suomalaiset toisillemme puhumme, kokemuksemme kerromme ja tunteemme ilmaisemme (tai niistä vaikenemme!). Tähän puheeseen olen itseäni sinnikkäästi valmentanut koko työurani ajan, se on ollut oman osaamiseni kehittämisen johtotähti kaksikymmentäviisi vuotta. Täyttymyksen koin pari vuotta sitten, kun sain erään asiakasprosessin arvioinnissa palautteen: " Ensimmäinen konsultti, jonka kanssa jaksoi työskennellä, ei ainuttakaan konsulttikielistä eikä vierasta sanaa koko aikana." Kyseessä oli organisaatio, joka on konsulttien, kehittäjien ja asiantuntijakouluttajien suurkuluttaja.  Ei mahdotonta, että organisaatiot jonain päivänä alkaisivat kirjata tulostavoitteidensa joukkoon ja ensimmäiseksi arvoksi sen, että puhumme samaa kieltä asiakkaidemme kanssa, ja huolehdimme siitä, että oman työpaikkamme strategia ja työnteko seurustelevat ymmärryksessä.

Kolmas unelmani on kuuntelu, työn tekeminen kanssakulkijana. Teen työtäni menemällä mukaan ja kuuntelemalla sitä, missä asiakas (tilanteineen, kokemuksineen, asiaan liittyvine tunteineen, selvyyksineen ja epäselvyyksineen) yhteistyömme hetkellä on. Enhän kuuntelematta ja asiakkaan kielellä tapahtuvaan vuoropuheluun antautumatta voi tietää, mihin asiakas minua tarvitsee. Enkä sitäkään, miten kysyttyjä "vaihtareita" minun tietämiseni ja kokemukseni kyseiselle asiakkaalle ovat. Ei mahdotonta, etteivätkö kanssakulkijamaiset työskentelymenetelmät alkaisi saada suurtakin painoarvoa, kun konsulttitahon pätevyyttä arvioidaan tarjouskilpailujen pisteytyksissä.


Maija-Leena Setälä
Kirjoittaja on johtava konsultti Työterveyslaitoksella.

Unelmakaverit työssä

Millainen on sinun unelmatyökaverisi? Lähtee yhdessä ulkoilemaan työpäivän jälkeen? Tulee hakemaan lounaalle kun olet jumittunut töiden ääreen? On aina ihan mahdottoman hyvällä tuulella? Sanoo suoraan kun jokin asia harmittaa? Tulee ajoissa palavereihin? Tuo matkalta kahvihuoneeseen herkkutuliaisia? Pitää huolta siitä, että kaikkien hommat etenevät?

Minulla on ollut onni saada unelmatyökaverit. Heistä löytyy kaikkea yllä kuvattua ja paljon enemmän. Asioita, joiden vuoksi työpäivissä on paljon hupia ja hauskuutta ja hommat sujuvat. Toisinaan unelmatyökaverit nauravat kahvihuoneessa niin kovaäänisesti, että se kuuluu kahden oven läpi huoneeseeni ja taas jaksaa puurtaa.

Yksi huomaa, toinen keksii, kolmas ja neljäs tietää, viides
tuntee, kuudes ottaa selvää ja seitsemäs viimeistelee.
Kuva: sxc.hu

Yllä lueteltu on kuitenkin ihan toisarvoista, vaikkakin tosi mukavaa ja piristää työpäiviä. Omat työkaverini ovat nimittäin erityisen unelmia työssään. Joka päivä vaikutun uudelleen siitä, miten uskomattoman taitavia, tietäviä ja osaavia työkavereita olen saanut. Jokainen heistä hallitsee jonkin asian hyvin ja paljon paremmin kuin minä itse. Asian huomaa minkä tahansa yhteisen projektin ääressä: yksi huomaa pelkällä vilkaisulla, mikä mättää, toinen keksii korjausehdotuksen, kolmas tietää ihan uuden keinon ja näkökulman, neljäs tietää että tätäkin on jo yritetty, viides tuntee jonkun joka tietää paremmin, kuudes ottaa asiasta selvää, seitsemäs viimeistelee homman valmiiksi.

Kun ihminen saa tehdä sitä mitä osaa, hän pystyy käsittämättömän hyviin suorituksiin. Asia tulee hyvin esiin eri osaamisaloja tarkastelleissa tutkimuksissa. Esimerkiksi ihminen havaitsee ja huomaa enemmän ja nopeammin itselleen tuttuja kuin vieraita asioita. Hän pystyy muistamaan ja oppimaan poikkeuksellisen hyvin kun kyseessä on tuttu aihepiiri. Omaan alaan liittyviä ongelmia ratkaistaan tehokkaasti ja mielekkäästi. Tutkimuskirjallisuudesta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten ekspertit päihittävät noviisit, ja kaiken ikäisinä.

Yksittäisen ihmisen tieto, taito ja kokemukset ovat väistämättä rajalliset; kukaan ei ole ekspertti kaikessa eikä nykytyössä synny tulosta yhden ihmisen osaamisella. Unelmatyökaveri on kuin mielikuvitusystävä: ei sitä oikeastaan ole olemassakaan eikä sitä pysty näkemään; se on syntynyt risteyttämällä kaikkien työntekijöiden paras osaaminen ja parhaat puolet. Todellisia unelmatyökavereita syntyy kun jokainen saa tehdä sen osan työtä missä on hyvä.


Virpi Kalakoski
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija

Työn iloa 2012

Maailma muuttuu ja työelämä sen mukana. Ennen kaikki oli paremmin, kun kaikki oli huonommin. Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja on toista mieltä. "Tulevaisuus on jotain ihan muuta kuin kuvittelet. Menneisyys on pahempi kuin tiedätkään ja nykyisyys on parempi kuin luuletkaan", Valtaoja kiteyttää.

Entisen työelämän malli oli tehdas, nykyisen tietoverkko. Sosiaalisuus pakenee virtuaalisuuteen. Aivomme ovat ne samat aivot jo tuhansien vuosien takaa, mutta työelämä muuttuu kvartaaleittain. Työssä vaaditaan muuntautumiskykyä ja moniosaamista, ketteryyttä ja liikkuvuutta, oman osaamisen markkinointia, uusien tietojärjestelmien opettelua sekä muutoksen ja toimimattomuuden sietokykyä.

"Työn ilo, missä se luuraa?"

Työn ilo, missä se luuraa? Jos emme osaa iloita työssä, hukkaamme yhden kolmasosan elämästämme. Ja elämä on ihmisen parasta aikaa, kuten Matti Nykänen on sen tiivistänyt.

Mitä lupauksia teen vuoden alussa?  Huoneentauluni tälle vuodelle on seuraava:

1. Olen sosiaalinen, puhun, kuuntelen ja välitän. Joskus on parempi myös vaieta ja kuunnella mitä muilla on sanottavaa.
2. Tuunaan työni 'itseni mittaiseksi', minulle sopivaksi. Luotan, että saan siihen tukea minua viisaammilta, esimiehiltäni ja työtovereiltani.
3. Muistan, että työ on vain osa elämääni. Välitän työkavereistani, ystävistäni, perheestäni, ja ihmisistä; erityisesti niistä, jotka tarvitsevat tukeani ja apuani.
4. Pidän huolta kunnostani, sekä fyysisestä että henkisestä. Luen, liikun, käyn leffassa ja teatterissa, kuntosalillakin.
5. Ajattelen globaalisti, toimin lokaalisti. Muistan olevani osa kokonaisuutta.
6. Lupaan välttää jossittelua ja olisi pitänyt -ajattelua. Pienillä arjen teoilla voin piristää monen päivän ja kääntää ilmapiirin paremmaksi.

Ajatellaan isosti, toimitaan tässä ja nyt. Yksi mätä omena voi pilata koko korin, samoin yksi nuiva tyyppi porukassa voi viedä työn ilon kaikilta. Onneksi tämä toimii myös toisinpäin. Yksi rohkea ja reipas voi muuttaa kaiken. Tarvitsemme työn iloa, hyvää työilmapiiriä sekä kykyä ja halua huolehtia omasta ja muiden jaksamisesta. Työn iloa vuodelle 2012!

Harri Vainio
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja.