perjantai 28. marraskuuta 2014

JoulunAika

On taas se aika vuodesta, kun kadunvarsille ilmestyy kirkkaita valoja ja lehtien sivuilta ja näyteikkunoista kurkistelee pieniä punalakkisia hahmoja ja valkoisia siivekkäitä kaunottaria. Pian lapset tuijottavat kalentereita, laskevat päiviä, odottavat ajan kulua. Montako päivää jouluun?

Joulu on kiehtovasti kiinni ajassa monin tavoin. Joulu muistuttaa ajan syklisyydestä. Se tulee aina uudelleen, samaan aikaan.  Mutta kuitenkin aika on eri. Kun katson ajassa taaksepäin, näen lapsuuden joulut, pelottavan joulupukin, edesmenneen mummon. Jotakin kaihoisaa. Joulukuuset olivat harvempia, ja jouluvaloja oli vähemmän. Paljon on muuttunut. Myös lasten joulukalenterit kertovat ajan lineaarisuudesta: mennään joulua kohti, päivä kerrallaan.

Aika on pysyvyyttä ja muutoksia. Joulu tulee, on ja palaa jälleen seuraavana vuonna. Siinä on paljon vahvoja pysyviä juonteita, toistuvuutta ja syklisyyttä. Jokainen joulu tuo kuitenkin aina jotakin uutta, uuden kerroksen vuoden aikana kertynyttä.

Hyvää joulunaikaa!

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana AikaJärjestys asiantuntijatyössä -tutkimushankkeessa. Hankkeen tuloksena syntyy apuvälineitä asiantuntijatyön ajallisen järjestyksen hahmottamiseen ja jäsentämiseen.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kehittämisen kohteista vahvuuksien korostamiseen

Joskus kummastuttaa tämä käsite ”kehittämisen kohde”. Sitä on tapana käyttää lieventävänä kiertoilmauksena tarkoittamaan henkilön huonoa puolta tai heikkoutta. On vahvuudet, ja sitten on ne kehittämisen kohteet. Jostain syystä kuvitellaan, että tämä on positiivisempi tapa ilmaista asia. Mielestäni tähän käsitteeseen kuitenkin sisältyy piiloviesti siitä, että vain täydellinen on riittävää ja ihmisen pitää loputtomasti kehittää itseään pois huonoista puolistaan.

Miksi ei voisi vain hyväksyä sitä, että kaikissa meissä on huonoja puolia ja heikkouksia ja rehellisesti myös kutsuisi niitä sellaisiksi? Eikö se olisi paljon armeliaampi viesti? Näin voisi huomion suunnata vahvuuksiin, joita meillä kaikilla myös on. Sillä energialla, joka käytetään heikkouksien kehittämiseen, voisi luultavasti paljon tehokkaammin vahvistaa niitä hyviä puolia.

Tämä ei suinkaan merkitse, etteikö huonoista puolistaan pitäisi olla tietoinen. Kun huonot puolensa tiedostaa ja ne myöntää avoimesti, niiden haittoja voi minimoida.

Esimerkiksi henkilö saattaa olla sosiaalisesti kömpelö: töksäyttelee näkemyksensä suoraan vastapuolen tunteita miettimättä. Kun tämän puolen itsessään myöntää, voi hakeutua sosiaalisesti taitavampien henkilöiden seuraan ja siten vähentää haittavaikutuksia. Asiakastapaamiselle otetaan mukaan seurustelu-upseeri, ja tärkeät meilit luetetaan tahdikkaammalla työkaverilla. Töksäyttelijä saattaa olla hyvä vaikkapa hahmottamaan syy-seuraussuhteita tai näkemään olennaisuuksia. Kun töksäyttelijän ei tarvitse jatkuvasti ”kehittää” omia sosiaalisia taitojaan, vapautuu hänen energiansa vahvuuksien hyödyntämiseen ja voimistamiseen.

Samoin työn tuunaaminen omien vahvuuksien ja heikkouksien mukaiseksi lienee helpompaa kuin omien persoonallisuuspiirteiden muuttaminen. Kannattaako ujon ihmisen rääkätä itseään esiintymisillä, kun joku enemmän valon kohteena viihtyvä työkaveri hoitaa homman paljon paremmin? Sen sijaan ujo ihminen voi olla tavattoman taitava esimerkiksi asiakkaan tarpeiden kartoittamisessa, koska malttaa kuunnella. Oman persoonan näköisessä työssä ei tarvitse jännittää, ja omat voimavarat pääsevät parhaaseen käyttöön.

Mitä jos lopetettaisiin jatkuva huonoihin puoliin keskittyminen? Hyväksyttäisiin itsemme sellaisina kuin olemme ja panostettaisiin vahvuuksiemme hyödyntämiseen ja jalostamiseen?

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta. 

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kansallispiirteenä varovaisuus

Tarmo Torppari oli sopinut isännän kanssa, että heti kevätkylvöjen jälkeen Tarmo rakentaisi oman tuvan korpeen, tilan takamaille. Asialla oli kiire, sillä perheelle piti saada katto pään päälle ennen talvea ja pieni peltotilkkukin raivattua kiviseen metsään, jotta seuraavana kesänä saataisiin satoa. Tarmo luotti perimätietoon ja teki kaiken täsmälleen niin kuin oli isältään oppinut. Virheisiin ei ollut varaa, sillä epäonnistuminen tiesi perheelle kylmää ja nälkää, aitoa ja todellista hengenvaaraa. Oli vain yksi tilaisuus, ja Tarmon oli pakko käyttää se oikein.

Aikoinaan suomalaisessa korvessa virheet vaativat kovan hinnan. Luultavasti ne kaikkein uskaliaimmat kokeilijat eivät silloin monesta talvesta selvinneet – tai viimeistään heidän lapsensa saivat kärsiä, kun isä oli päättänyt pilotoida nauriiden kasvatusta maan pinnalla. Liekö virheiden välttelystä tullut niin keskeinen oppi suomalaiseen kulttuuriin juuri tästä syystä? Säännöt ja perinteet kun olivat niin pitkään ainoat henkivakuutuksemme.

Varovaisuutta ja perinteiden noudattamista voi pitää suorastaan kansallispiirteinämme, joista saa olla ylpeä siinä missä sitkeydestä ja sisustakin. Pitiväthän ne tämän kansan hengissä. Joskus kuitenkin käy mielessä, olisiko tämä riskien välttely jäänyt turhankin hallitsevaksi lähestymistavaksi tässä turvaverkkojen ja valistuksen nykymaailmassa. Voisiko olla niin, että virheiden pelko toimii nykyisin vähän turhankin tomerasti? Nyt meillä on talvella lämpimämmät asunnot kuin Välimerellä, ja lähikaupasta saa ruokaa biojätteeseen asti heitettäväksi. Ehkä sisäistä varovaisuuden ääntä voisi tietoisesti joskus kyseenalaistaa?

Ideoista varsinaisestihan ei tällä kansalla ole pulaa – katsotaan vaikka satunnaisen lehden mielipidepalstaa, jolta löytyy paljon hyviä ehdotuksia siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Se on vain se idean ja toteutuksen väli, johon paniikki iskee, kun ikiaikainen opetus nostaa päätään ja estää reippaan kokeilun ja muutosten tekemisen.

Mitä tähän lääkkeeksi? Yksi keino voisi olla tietoinen itsensä siedättäminen virheille: tekevälle sattuu eikä siihen (enää!) kuole. Myös työpaikka voi tietoisesti opetella pilotoimaan rohkeasti ja sietämään kokeiluista mahdollisesti syntyneitä mokia – ihan oikeasti kehumaan virheiden tekijää reippaasta yrittämisestä ja riskien ottamisesta. Siitä voi syntyä jotain ihan uutta!

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta. 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Monta yhteisöä, paljon hyvinvointia

Moni asia voi kosahtaa projektityössä. Epäonnistumisen paikkoja piilee aina projektin suunnittelusta jälkipuintiin asti. Toisaalta projektityö antaa parhaimmillaan kokemuksen yhteisestä saavutuksesta ja jaetusta ilosta. Hyvinvoinnin termein, projektityö voi tuottaa niin työstressiä kuin työn imua.

Rajoja rikkova työ -hankkeessa keskeisinä projektityön stressitekijöinä mainittiin itseen kohdistuvat ristiriitaiset vaatimukset tai odotukset, huono suunnittelu, liian vähäiset (henkilö)resurssit, huonosti laaditut aikataulut, oman osaamisalueen ulkopuolella hääriminen ja puutteellinen esimiehen tuki. Vastaavasti työn imun koettiin lisääntyvän silloin, kun projekteja oli sopivasti yhtä aikaa, projektityö työskentelymuotona koettiin antoisaksi, esimies tuki ja kannusti sekä itseä että projekteja ja tiedon kulku oli riittävää.

Nämä seikat ovat hyvin järkeenkäypiä, mutta muistutus niiden hyvinvointivaikutuksista on aina paikallaan. Esimerkiksi aikataulupaineiden parissa painiminen on hyvin yleistä muuallakin kuin projektityössä. Oma esimies kannattaa pitää ainakin päällisin puolin tietoisena siitä, miten eri projektit kuormittavat.

Myös eräs selkeästi uudenlainen asia koettiin hyvinvoinnin kannalta myönteisenä tekijänä: kuuluminen useaan eikä vain yhteen työyhteisöön. Tutkimukseemme osallistuneet suunnittelijat olivat mukana keskimäärin 6–10 projektissa yhtä aikaa. Eräs suunnittelija totesi haastattelussa, että jokainen projekti on kuin uusi työpaikka. Se tuo mukanaan uuden tavoitteen, suunnitelman, kohteen ja usein ainakin osin uudet ihmiset joiden kanssa tehdä työtä.

Projektityön voi olettaa entisestään lisääntyvän, kun erikoistuminen ja verkostoituminen työn tekemisen muotoina varmastikin vielä lisääntyvät. Tulos, jonka mukaan useampaan yhteisöön kuulumisen koettiin lisäävän hyvinvointia ja rikastuttavan työtä, antaa viitteitä siitä, millaiset tekijät ovat tulevaisuudessakin merkittäviä hyvinvoinnin kannalta. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että on riittävästi epämuodollisia tilanteita, joissa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja rakentaa yhteisöllisyyttä uusien ihmisten kanssa.

Minna Janhonen (Twitter: @minnajanhonen)

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.


tiistai 28. lokakuuta 2014

Aika rajoilla

Työllä on aikansa, rytminsä ja ajoituksensa. Oman työn aikatauluttaminen on usein erityisesti asiantuntijoilla omassa hallinnassa. Olemme autonomisia. Vai olemmeko?

Harva meistä työskentelee täysin yksin, irrallaan muista ja muusta maailmasta. Työt ovat ainakin minulla pahasti kietoutuneet muiden aikatauluihin ja tarpeisiin, muuttuviin vaatimuksiin ja järjestelmiin. Toimimme vahvasti sidoksisessa työssä, jossa kokonaisuus rakentuu erillisistä, toisiinsa kytkeytyvistä osasista. Pieni viive tai häiriö voi sotkea laajan joukon aikastruktuurin. Ainakin minun työni autonomia on moni-ilmeistä, toisinaan hämärää, joskus täysin kateissa. Samaan aikaan autonomiseen työhön voi olla varsin heikko kontrolli.


Työaikaraamien sisällä käyn aikaneuvotteluja eri tahojen kanssa, joilla on omat rytminsä ja aikarakenteensa. Erilaiset ajalliset rakenteet ohjaavat toimintaani, mutta samaan aikaan luon itse toiminnallani uusia ajallisia rakenteita ja rytmejä, joihin moni joutuu mukautumaan.

Aina aikarakenteiden synkronointi ja yhteisen rytmin löytyminen eivät onnistu, ja ajallinen järjestys rikkoutuu. Ihmiset jäsentävät aikaa, suhtautuvat esimerkiksi määräaikoihin, eri tavoin. Samoin eri tahojen sitoutuminen yhteiseen tekemiseen voi olla eritasoista. Toisinaan taas järjestelmän toimimattomuus voi olla syynä ajallisen järjestyksen rikkoutumiseen.

Vahvaan sidoksisuuteen liittyvä ajallinen epäjärjestys on tuskallista erityisesti järjestelmälliselle mutta autonomiaan pyrkivälle mielelle. Meitä myös ohjataan vahvasti suunnitelmallisuuteen, askeleittain lineaarisesti etenevän näkökulman omaksumiseen erilaisin etu- ja jälkikäteiskontrollin keinoin. Etenikö hommat niin kuin oli suunniteltu? Saavutimmeko asetetut tavoitteet ajallaan vai aika rajoilla? Millainen toimintalogiikka sopisi uusille, toisinaan epäsynkronisille aikarajoille?

Näihin kysymyksiin lähdemme etsimään vastauksia juuri käynnistyneessä, uudessa Työsuojelurahaston rahoittamassa tutkimushankkeessamme (114079).

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana AikaJärjestys asiantuntijatyössä -tutkimushankkeessa. Hankkeen tuloksena syntyy apuvälineitä asiantuntijatyön ajallisen järjestyksen hahmottamiseen ja jäsentämiseen.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Kuka, mitä, milloin ja missä?

Vesivahinko. Lapioimme vedet kellarista, soitto vakuutusyhtiöön. Odotusta. Mukaan tarvitaan talonyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Päivien päästä paikalle saapuu tarkastaja jostain firmasta, toisena päivänä korjaaja toisesta. Sitten taas mitään ei tapahdu. Epäselvä lasku. Eikös tämä mennytkään vakuutuksen piiriin. Soittelua eri tahoille. Homma on kesken. Kynnykset pitäisi vaihtaa, joku mies jostakin firmasta kävi irrottelemassa vanhat. Yhden kynnyksen paikalla törröttää nauloja.

Kenelle soitamme, kenelle valitamme kehnosta viipyilevästä työstä ja törröttävistä nauloista. Kun toimitaan yhteistyössä verkostomaisesti, käytetään alihankintaa tai homma hoidetaan muuten eri tahojen yhteistyönä, homma hoituu kun jokainen hoitaa osuutensa, toimii sovitulla tavalla odotusten mukaisesti.

Miksi homma ei kuitenkaan aina rokkaa: basisti ei ole paikalla, kitara on epävireinen ja rumpali, tuo viekas kettu tapailee taas väärää kappaletta.

Työssä yhden toimiminen vastoin odotuksia voi heijastua laajalle, etenkin, jos toimitaan verkosto- tai ketjumaisesti. Kun joku ei hoida syystä tai toisesta osuuttaan sovitusti, tämä voi sotkea kaikkien aikataulut, muuttaa työnjakoa tai heijastua muuten muiden työpäivän rakentumiseen. Toisinaan taas työn edistymistä sotkee rikkinäinen puhelin. Tieto ei kulje, se muuntuu matkalla tai tapahtuu väärinymmärryksiä.

Lisäksi kokonaisuuden tulisi olla jonkun hallinnassa. Etua on myös siitä, että jokainen kokee tekevänsä osaa kokonaisuudesta. Pieni osa ei ehkä juutu paikoilleen niin helposti, jos sen merkitys näyttäytyy oleellisena kokonaisuuden osasena.

Homma rokkaa, kun kaikki tietävät kuka soittaa ja mitä, biisi on yhteinen ja osoite ja aika myös basistin tiedossa.

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Jalipallosta työn tuunaamiseen

Tuttavani elää jalkapallolle. Mies tilaa tv:n urheilukanavia niin, että voi katsoa futista kellon ympäri – ainahan jossain on matsi! Hänen kotinsa on täynnä futismuistoja ja lomat suuntautuvat sinne, missä voi valokuvata kuuluisia stadioneita, otteluiden katsomisen lisäksi toki. Mies muistaa ulkoa yksityiskohdat pelaajista ja joukkueista, niiden menestyksestä ja historiasta. Lätkä ei ole mitään, yleisurheilu tylsää, pesäpallo jopa ärsyttävää. Tärkeää on vain futis.

Olen NIIIIN kateellinen tälle futishullulle. Itse ymmärrän jalipallosta yhtä vähän kuin lammas Lamborghinista, mutta kadehdin hänen innostustaan ja sitä aitoa iloa, mitä futis hänelle tuottaa. Kateuttani ei yhtään vähennä se, että hän tekee töitäkin jalkapallon parissa. Miten joku voi olla niin onnekas?!

Tämän tuttavuuden myötä olen pohdiskellut miten toisin omaan työhöni samanlaista intoa. Muistan, kun aloitin nykyiset hommat, olisin voinut maksaa siitä ilosta, että saan tehdä tätä työtä. Miksi ei enää tunnu samalta? Ja ennen kaikkea: mitä olen itse ajatellut tehdä asialle?

Parasta aloittaa A:sta, ajattelusta. Kuulin sivukorvalla, miten kampaajani totesi uravalinnan kanssa tuskailevalle nuorelle asiakkaalleen, että kaikissa töissä tulee jokin paikka kipeäksi. Lause jäi askarruttamaan, ja tottahan se on: käsi kipeytyy niin kauhan varressa kuin hiirtä heilutellessa, selkävaivaisia löytyy toimistoista ja raksalta. Jos ei kroppaa ahdista, niin sitten päätä.

Ehkä pitäisi lakata odottamasta olosuhteiden paranemista ja keskittyä siihen, mikä on jo hyvin. Esimerkiksi voisin kokeilla minuutin ajan luetella mielessäni mahdollisimman monta asiaa, jotka ovat hyvin: aurinko paistaa, lounaalla on nakkeja, yksi työtehtävä onnistui, työkaveri ilahdutti... Tänään keksin 18 asiaa minuutissa, paranisiko tulos huomenna?

Lisäksi voisin etsiä ne puolet omasta työstäni, jotka saisivat minut uudelleen innostumaan. Ihan varmasti ne ovat jossain jäljellä – hautautuneet vain epävarmuuteen, kiireeseen ja silpputyöhön. Luen Jari Hakasen Työn imu -kirjasta, että työtään voi muokata esimerkiksi hankkimalla itselle apua ja lisäkoulutusta, lisäämällä työn haasteellisuutta, muokkaamalla tapaa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja tarkastelemalla työnsä tarkoitusta.

Kokeilenpa tätä viimeistä, sehän on se klassinen tarina tiilien kantamisen ja katedraalin rakentamisen eroista. Sama työ tuntuu erilaiselta riippuen siitä miten sen hahmottaa: työsuorituksen toistamisena vai suuremman tavoitteen osana. Mikä voisi olla katedraalin rakentamista minun työssäni? Missä isommassa kokonaisuudessa saan olla mukana?

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta. 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Pilkut, vilkut ja muita yhteispelin sääntöjä

Lomalla pääsin retkeilemään ristiin rastiin Ranskassa. Autonrattiin en uskaltautunut, sillä jo kartturinpaikalta täkäläinen liikenne näytti sen verran holtittomalta suhailulta, että turvallisempaa oli pysyä tarkkailijana.

Esimerkiksi vilkkua ei suinkaan jaksettu aina käyttää poistuttaessa lukemattomista liikenneympyröistä tai käännyttäessä risteyksestä. Useampikaistaisilla teillä liikkuminen sen sijaan perustui vahvaan vilkunnäyttöön: kaistoja vaihdettiin jatkuvasti, ja kanssa-autoilijoille oma kurvaus viestittiin valoilla.

Parkkipaikkaa sai kaupungissa usein etsiä tuskallisen pitkään. Toisaalta joku saattoi ratkaista
parkkipulman napsauttamalla hätävilkut päälle ja poistumalla autosta – ihan sama, missä kohtaa tietä tai parkkialuetta oltiin. Tällainen pikavisiitti sai kestää reippaan vartinkin. Eikä siinä kukaan torvia töräytellyt, sadatellut tai näytellyt käsimerkkejä. Outoa, sanoin minä, suomalainen, pelkääjän paikaltani.

Entäpä jalankulkijat? Punainen valo oli enemmän viitteellinen kuin kielto. Kerran punaisissa seistessämme näin kuskin näyttävän käsillään meille ”stop”, jotta uskoisimme hänen olevan pian aikeissa syöksähtää suojatien yli. Niin. Meillehän se punainen paloi, mutta autoilija tunsi paikallisen jalankulkijan aatokset. Milloin tahansa tennarini olisivat voineet talsia seepraraidoille.

Kaikesta sekavanoloisesta puikkelehdinnasta huolimatta en nähnyt matkallani ainuttakaan liikenneonnettomuutta. Homma ei siis ollutkaan aivan kaoottista, muille kuin minulle. Olin tottunut erilaiseen.

Säännöistä sovellukseen

Jos joka kielessä on pilkuille omat sääntönsä, niin totta vie on myös vilkuille. Ranskalaisessa liikenteessä oli omat kirjoittamattomat lakinsa, joita paikalliset tuntuivat sujuvasti noudattavan.

Pilkkusäännöille on omat opuksensa, jotka auttavat kirjoittajan oikeille urille. Vilkkusääntöjäkin on taatusti erilaisia eri yhteisöissä. Ei tarvitse mennä edes maasta toiseen huomatakseen, miten moninaisen koodiston harjoittamista arkeen kuuluu vaikkapa eri organisaatioissa. Sääntö ja sen käytännön sovellus – siinä vasta parivaljakko.

Seuraavan kerran, kun työpaikallanne päädytte siihen, että on syytä kirkastaa yhteisönne pelisäännöt ja laatia niistä huoneentaulu, keskustelkaa siitä, mihin pelkkä säännön kirjaaminen riittää. Miten kukin oikeastaan ymmärtää pelisäännöt: miksi niitä kaipaa juuri tiettyyn tilanteeseen tai mikä vanhoissa säännöissä mättää? Voisiko sittenkin puhua konkreettisten toimintatapojen kehittämisestä, yleiselle tasolle jäävien pelisääntöjen sijaan?

Heli Heikkilä

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Etänä kotona, etänä kaupungilla


Pidän etätyöpäiviä muutamia kertoja kuussa, kun haluan keskittyä johonkin tekemiseen, joka oikeasti vaatii omaa rauhaa. 

Etätyöpäiväni toistuvat samalla kaavalla: herään herätyskellon kilkkeeseen, sukellan valtavan pinkin aamutakin uumeniin, valmistan aamupalaa ja suuntaan tukka pystyssä kannettavan ääreen, joka möllöttää valmiina ja vaativana ruokapöydällä. Selaan nopeasti sähköpostit läpi, vastaan niihin tärkeisiin, suljen sähköpostin ja rupean hommiin.

Havahdun lounasaikaan kurnivaan vatsaan. Vaellan jääkaapille, ja syön mitä sattuu löytymään. 
Olen opetellut siirtymään lounaan ajaksi pois koneen äärestä. Duunissa tallustelen työpaikkaravintolaan, kotona sohvalle. Lounaan jälkeen palaan koneelle ja tarkistan sähköpostit uudestaan. Vastattuani niihin tärkeisiin jatkan taas hommia. 

Iltapäivällä väsähdän. Olen istunut koko päivän koneella ja kaipaan työkavereiden pälpätystä ja iloisia kahvihetkiä. Keitän kupin teetä ja juon sen sohvalla istuen, sisustuslehteä selaillen. Tässä vaiheessa päivää keskittymiskyky ei ole enää entisensä, joten siirryn suosiolla vastailemaan niihin loppuihin sähköposteihin ja muiden pikkuhommien hoitamiseen. 

Lopetan työpäivän yleensä silloin kun ovi kolahtaa merkiksi siitä, että asunnossa elelevä toinen arjen sankari on saapunut töistä. 

Havaintoja etätyöstä kotona: 
  • Ajatusta vaativat työt edistyvät ihan eri tavalla, kun keskeytyksiä on vähemmän: kotona en ole sähköpostiaddikti, jonka on pakko vastata kaikkeen heti. 
  • On hyvä selvittää, millainen työntekijä on ja milloin on tehokkaimmillaan. Minun työaikani on tehokkaimmillaan aamupäivästä, joten sijoitan sekä etänä että työpaikallakin vaativimmat työt aamuun.  
  • Etätyön haittapuoli: kaipaan seuraa. 

Erilainen etätyö

Tänään on erilainen etätyöpäivä. 

Puen aamulla päälle oikeat vaatteet, pakkaan kannettavan lisälaitteineen laukkuun ja suuntaan kohti keskustaa. Tänään teen etätöitä keskustan etätyöpisteissä.  

Bussissa havahdun syntiseen fiilikseen. Tässä sitä matkustetaan kohti keskustaa ohi työpaikan. Olen täysin ehdollistunut siihen, että töitä tehdään joko työpaikalla tai satunnaisesti kotona. Ja jos töitä tehdään kotona, niin koneen äärestä ei poistuta ilman pätevää syytä. Ja tässä minä mennä matkustan kohti Kirjasto 10:iä. Olihan tämä nyt sallittua? Uskooko kukaan, että olen oikeasti menossa tekemään töitä, kun hymyilyttää niin kovin?

Katumusharjoituksena vastailen työsähköposteihin kännykällä jo bussissa. 


Kirjasto 10

"Valitse vapaasti joku paikka", ihanan palveluhenkinen työntekijä opastaa minua, kun tiedustelen missä kannattaisi tehdä töitä. Silmiini osuu jättimäinen nahkatuoli. Valtaan siis sen, vaikka työntekijä huomauttaa, että olen vallannut musiikinkuuntelupisteen. Lupaan siirtyä, mikäli joku haluaa tulla kuuntelemaan Mozartia (ei halunnut). 

Laitan kuulokkeet korville, PJ Harveyn soimaan Spotifysta ja alan tahkota töitä. Vajaa kolme tuntia myöhemmin havahdun siihen samaan kurnivaan vatsaan, joka kotona ja töissäkin ilmoittelee itsestään. Pakkaan kamat, jätän haikeat hyvästit nojatuolille ja suuntaan lounaalle.  

Kaupunkiverstas

Seuraava etätyöpaikka on Lasipalatsilla, joten päätän nauttia kevyen lounaan siellä.


Syötyäni Café Lasipalatsissa lohileivän ja kahvin kipaisen portaat ylös Urban Officeen, jossa on jos jonkinmoisia etätyöpisteitä. Kaksi kokoustilaa ovat etukäteen varattavissa, ja minulle kerrotaan, että ne ovatkin yleensä päivisin varattuja. Muihin tiloihin ja pöytiin voi istahtaa, kun ne ovat tyhjiä. Täältä löytyy myös muutama yksintyöskentelyyn tarkoitettu Silence-tuoli. Nappaan yhden juuri vapautuvan loossin, josta on näkymät suoraan kiireiselle Manskulle.


Tappelen aikani wlanin kanssa, kunnes saan Lasipalatsin avoimen verkon toimimaan. Ärsyttää, että Urban Officen oma wlan ei saamastani salasanasta huolimatta pelitä. 

Laitan kuulokkeet taas korville ja harmikseni huomaan, että alakerran kahvilan ja kokoustavien ihmisten äänet kuuluvat läpi kuulokkeiden ja musiikin. Katselen kateellisena punaisia, mukavilta näyttäviä ja nojatuolin näköisiä Silence-tuoleja. Ei tule yllätyksenä, että ne ovat koko ajan varattu.  
Totean, että nyt olisi hyvä tehdä jotain parityötä tai pitää tiimipalaveria.

Havaintoja etätyöstä muualla kuin kotona: 
  • Farkut ja ripsiväri tekevät olosta ammattimaisemman kuin aamutakki. 
  • Ihanat, ihanat miljööt, nahkatuolit, keskustan fiilis… vaarana on unohtua tuijottamaan ulos ikkunasta kiireisenä juoksentelevia ihmisiä.
  • Urban Officessa tai kirjastossa kukaan ei tule ovelle "yhden pikaisen" jutun kanssa. 
  • Etätyön haittapuoli: olen yhä seurankipeä. 


Postscript

Etäpäivät ovat mahtavia silloin, kun niille on oikeasti tarvetta. Kokeilkaa rohkeasti kahviloita, etätyöpisteitä tai kirjastoja, työn tekeminen tuntuu erilaiselta kuin kotona!

Vinkkejä:
  • Rauhalliseen, yksin suoritettavaan ajatus-/kirjoitustyöhön suosittelen kirjastoa. Kirjasto 10 saa minulta 10 pistettä!
  • Kokousta kannattaa tulla pitämään Lasipalatsin Urban Officeen. Tilassa on liian meluisaa ajattelutyölle, mutta työtovereiden kanssa brainstormaukseen tilat ovat oikein sopivat. Ja Café Lasipalatsista voi napata kahvit mukaan pieneen kokoustilaan. 
  • Kuulokkeet ja nettiradio/spotify/musiikki on hyvä idea, kun haluaa sulkea elämän äänet ulkopuolelle. (PJ Harvey on hyvää työntekomusiikkia.) 
  • Suosittelen selvittämään, miten mobiililaajakaista toimii – siltä varalta, että avoimet ja julkiset wlanit eivät toimikaan ihan niin helposti kuin luulet. 
Huomenna torstaina 18.9. on loistava mahdollisuus testata etätyötä, sillä on Kansallinen etätyöpäivä. Itse aion siirtyä sille Kirjasto 10:n nahkatuolille, ehkä treffataan siellä!

Kiti Sirén

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen koulutuskoordinaattori, joka diggailee oman työn tuunaamisesta ja pehmeistä nahkaisista nojatuoleista.

***********************

Microsoft ja Työterveyslaitos kumppaneineen järjestävät Kansallisen etätyöpäivän torstaina 18.9.2014. Etätyöpäivän suosio on kasvanut vuosi vuodelta, ja viime vuonna 23 982 suomalaista ja 714 organisaatiota osallistui kampanjaan. Tänä vuonna etätyöpäivän teemana on Työn uusi johtajuus. Tutustu ja ilmoittaudu mukaan osoitteessa etätyöpäivä.fi!


tiistai 2. syyskuuta 2014

Juuri sopivien ihmisten työpaikka

Ajattelin joskus, että lähes jokaisella työntekijällä on varsin pysyvä työyhteisö. Tutut työkaverit kohdataan päivästä toiseen.

Tällainen työyhteisökäsitys on kuitenkin varsin yksipuolinen. Esimerkiksi tutkimushankkeemme toisella kohdetyöpaikalla harvat työntekijät tunsivat toisensa nimeltä. Työvuorot ja työpisteet vaihtelivat, ja osa työntekijöistä saapui paikalle vain muutamia kertoja vuodessa. Näistä syistä oli harvinaista päätyä peräkkäisinä päivinä työskentelemään samojen kollegojen kanssa.

Tästä huolimatta erittäin korkeaa ammattitaitoa vaativaa työtä tehtiin työpaikalla yhdessä tiiviisti pieninä, erilaisista osaajista koostuvina työryhminä. Työntekijät kuvasivat myös yhteishenkeä hyväksi. Usein tiimityö kärsii henkilövaihdoksista, koska ihmisten työtavoissa on persoonallista vaihtelua. Jotta työ sujuisi, uuden työntekijän pitääkin varsinaisen työn ohella oppia työkavereiden työtavat ja sovittaa omat tapansa niihin.


Tutkitulla työpaikalla ei jatkuvasti muuntuvista työryhmistä huolimatta ollut varaa minkäänlaisiin viivytyksiin tai virheisiin. Työtä ohjaamaan olikin kehitetty järjestelmiä ja standardeja. Työ oli kuitenkin luonteeltaan luovaa ongelmanratkaisua, jota oli vaikea ahtaa jäykkiin prosessikuvauksiin. Sitä kuvasi hyvin yhden haastatellun toteamus: ”Me saadaan aina poikkeuslupa poiketa kaikesta.”

Työn sujumisessa ja kollegojen välisen luottamuksen muodostumisessa työntekijöiden ammattitaito ja persoona merkitsivät enemmän kuin standardit. Työpaikalla vallitsi vahvana jaettu käsitys siitä, millainen persoonallisuus kyseisen työn tekijöillä on. Persoonallisuus erotti nämä työntekijät muista vastaavan koulutuksen hankkineista. Toisaalta työpaikan sisällä se yhdisti eri ammattiryhmiä. Työntekijöiden osaamiseen ja kykyyn hoitaa tehtävät luotettiin välittömästi, koska jokaisen uskottiin olevan osaamiseltaan ja persoonaltaan juuri työhön sopiva ja samalla itsen kaltainen.

Ehkä päädyit veikkaamaan, että tutkimuskohteenamme oli innovatiivisen alan yritys, vaikkapa it-firma. Kyseessä oli kuitenkin suurehko julkisen sektorin työpaikka, jonka työntekijät olivat sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia.

Tuon työpaikan toimintakäytännöt ja sen työtä ja ihmistä koskevat käsitykset tuovat kirkkaasti esiin, että huippuunsa viritettyä tehokkuutta, virheettömyyttä ja innovatiivisuutta edellyttävässä työssä ei yksinkertaisesti ole aikaa muuhun kuin luottamiseen. Miten monilta raportointi- ja kontrollointikustannuksilta säästyttäisiinkään, jos kaikkialla työpaikalle valitun työntekijän miellettäisiin olevan hyvä ja juuri sopiva hoitamaan työnsä.

Anu Järvensivu

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.


tiistai 12. elokuuta 2014

Ajanhallinta projektimaailmassa

Yksittäisellä työntekijällä saattaa olla yhtäaikaisesti käynnissä yli kymmenen hanketta. Eräs rakennusalan projekteissa ikänsä toiminut haastateltavamme oli sitä mieltä, että aikataulujen hallinta oli alalla ollut aina yhtä vaativaa. Haastateltava oli sitä mieltä, että yksilön sopeutumiskyky ja ajan myötä kertyvä tuntuma auttavat hallitsemaan aikatauluja. Tämän allekirjoitan itsekin. Sama koskee arvatenkin projektityötä muillakin aloilla ja ylipäänsä työtä kuin työtä, koska projektimainen toimintatapa on levinnyt laajalle työelämään.

Yksilön taitojen karttuminen työuran mittaan on arvokasta pääomaa niin yksilölle kuin organisaatiollekin. Näiden taitojen ja tietojen jakaminen esimerkiksi uraansa aloitteleville työntekijöille on kullanarvoista. Silti on hyödyllistä myös miettiä, miten monia eri toimijoita yhteen sitovat projektit voitaisiin järjestää siten, että päällekkäisyyttä olisi mahdollisimman vähän.

Työajan jakautuminen samanaikaisesti useille eri projekteille tekee keskittymisestä vaikeaa, heikentää työtehoa ja heijastuu myös asiakkaalle. Lisäksi suuret projektit toteutetaan usein monien eri tiimien kesken, jolloin tiimien keskinäinen ajanhallinta on myös huomioitava. Vielä julkaisemattoman, pohjoismaisen työelämän tutkimuspäivillä esitetyn tanskalaistutkimuksen mukaan työn hallinnan keinojen parantaminen yksittäisessä projektia toteuttavassa tiimissä ei auta, jos tiimin työtä ei ole sovitettu kokonaisuuteen, jossa se toimii.


Eräs tutkimuksessamme löytämämme keino on projektien keston ja intensiteetin uudelleen organisointi. Jos projektit olisi mahdollista toteuttaa siten, että työntekijät keskittyisivät samanaikaisesti harvempiin projekteihin ja työstäisivät niitä lyhyemmän ajan, saattaisi projektien hallinta helpottua. Kyse on tietysti myös siitä, miten organisaation ulkoiset tekijät, kuten asiakkaiden toiveet ja tarpeet tai muiden yhteistyökumppanien aikataulut, istuvat uuteen jaksotukseen.

Uudenlainen projektien jaksotus voi olla myös asiakkaan etu. Kyse on toimintatavasta, jossa aikataulut sekä palvelevat asiakasta että tukevat työntekijöiden työn sujuvuutta.

Kaisa Eskelinen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

tiistai 5. elokuuta 2014

Etätyö ja itsensä johtaminen

Vaikka etätyötä tekee yhä useampi asiantuntijatehtävissä työskentelevä, aihetta sivuavassa keskustelussa vierailee edelleen kaikuja menneiltä ajoilta: mistä voi tietää, että ne oikeasti tekee töitä? Epäilyksellä on juurensa uskomuksessa, että työsuoritetta ei tule, ellei sitä alisteta kyttäämiselle. Uskomus on tiukassa siitäkin huolimatta, että liiallisen valvonnan ja vapauden rajoittamisen tiedetään vievän työn mielekkyyden ja lisäävän työhön leipääntymistä.

Todellisuudessa moni etätyömahdollisuutta käyttävä työntekijä tekee kotona enemmän työtä kuin tekisi ollessaan työnantajansa maksamissa tiloissa, kun työaikaa säästyy työmatkoista ja kaikenkarvaisista palavereista. Vaikka etätyön tekeminen on järkevää, etätyöläinen kokee painetta lunastaa oikeus etuuteensa ylenmääräisellä työnteolla ja syyttää itseään, mikäli ei koe saaneensa ”riittävästi aikaan”. Samalla unohtuu se, että päivät toimistollakaan eivät aina ole niin luovia tai tehokkaita jatkuvine keskeytyksineen ja rutiineineen. Suorituspaineita pahentaa se, että viikon aikana laahaavat työt ja paneutumista vaativat projektit kasautuvat epärealistisiksi odotuksiksi etäpäivinä tehtävistä töistä.

Ne kriitikot, jotka arvelevat etätöissä koettavan silkkaa mielihyvää, olkoon huoleti: etätöissä kärsitään samasta riittämättömyyden tunteesta kuin muuallakin.

Etätyön johtamisen haaste onkin työntekijällä itsellään: miten hallita omaa työntekoaan, kun perinteiset fyysiset ja ajalliset rakenteet eivät ole sitä ohjaamassa tai rajoittamassa. Asiantuntijat osaavat yleensä ottaa vastuuta omasta työsuoritteestaan, mutta miten on hyvinvoinnin laita? Miten etätyötä voisi tuunata, jotta innostus työhön lisääntyisi leipääntymiskierteen kiihtymisen sijaan?

Leipääntymisen kokemus ei aina johdu siitä, että työ ei kiinnosta, vaan siitä, ettei sitä useinkaan ole mahdollisuutta tehdä kunnolla hektisessä ja huonosti resursoidussa työympäristössä. Kun kiirettä ja häiriötekijöitä on liikaa, työn hallinnan kokemus heikkenee ja työ alkaa pidemmän päälle tympiä. Etätyö tarjoaa tilaisuuden kokea hallinnan tunnetta työstä, mikä on tärkeä mielekkään työn voimavara. Mahdollisuus syventyä tehtäviin etäällä toimiston hälinästä voi edesauttaa myönteistä työhön uppoutumista ja lisätä innostuksen tunteita, jotka edelleen rohkaisevat luomaan ja oivaltamaan. Siksi työn hallinnan tunteen kokemisen hetkiä tulee vaalia, esimerkiksi vastustamalla kiusausta reagoida välittömästi sähköpostin vaativiin merkkiääniin, jotka signaloivat arvokkaan työajan häiriintymistä.

Moni tärkeä työprosessi vaatii aikaa ja rauhaa, joita odotellessa voi kuitenkin vierähtää tovi. Vaihtoehtoisesti voi tarttua toimeen ja tuunata paremmat etätyöolosuhteet itselleen: pyhittämällä syventymiseen tarkoitetun työajan voi löytää työn hallinnan kokemuksen ja uutta innostusta työhön.

Lotta Harju

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on kiinnostunut siitä, miten työntekijät voivat omalla toiminnallaan tehdä työstään innostavampaa ja ehkäistä työssä leipääntymistä.

***********************

Microsoft ja Työterveyslaitos kumppaneineen järjestävät Kansallisen etätyöpäivän torstaina 18.9.2014. Etätyöpäivän suosio on kasvanut vuosi vuodelta, ja viime vuonna 23 982 suomalaista ja 714 organisaatiota osallistui kampanjaan. Tänä vuonna etätyöpäivän teemana on Työn uusi johtajuus. Tutustu ja ilmoittaudu mukaan osoitteessa etätyöpäivä.fi!

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Etätyö haastaa johtamisen ja yhteisöllisyyden

Vuoden 2012 Työ ja terveys -tutkimuksen mukaan monessa paikassa tai liikkuvasti työskentelee jo lähes puolet palkansaajista. Etätyötä tekevät erityisesti ylemmät toimihenkilöt, asiantuntijat sekä valtiosektorilla työskentelevät.

Mahdollisuudet tehdä työtä oman työpaikan ulkopuolella ovat lisääntymässä monesta syystä. Työtä tehdään yhä useammin erilaisissa projekteissa ja verkostoissa, joissa toimiminen edellyttää paitsi toimivia tieto- ja viestintäyhteyksiä, myös lisääntyvää liikkumista paikasta toiseen. Samalla työn riippumattomuus ajasta ja paikasta lisääntyy, niin hyvässä kuin pahassa.

Työn siirtyminen pois perinteiseltä työpaikalta, esimiehen valvovan silmän alta ja työtovereiden läheisyydestä, asettaa uusia vaatimuksia johtamiselle. Johtamisen kulmakiveksi nousee silloin luottamus. Esimiehen on luotettava siihen, että työt tulevat tehdyksi myös muualla kuin työpaikalla. Etätyöhön on luotu organisaatiokohtaisia valvontakäytäntöjä, joissa on tehty ylilyöntejä molempiin suuntiin. Joillakin työpaikoilla etätyöpäivän aikaansaannokset tulee ilmoittaa kirjallisesti, kun taas toisissa raportointivelvoitetta ei ole ollenkaan.

Etätyössä keskeisin johtamisen väline on kuitenkin työntekijän kyky johtaa itseään. Andrew Bryantin ja Ana Kazanin mukaan itsensä johtaminen kukoistaa silloin, kun organisaatiossa on avoin kulttuuri ja ns. valtuuttava johtamistyyli, jossa työntekijän valtaa, vapauksia, vastuuta ja vaikutusmahdollisuuksia lisätään tietoisesti ja työntekijän omasta halusta lähtien.

Itsensä johtaminen edellyttää kurinalaisuutta, mutta tarjoaa samalla myös vapautta. Itse arvostan kotona tapahtuvan etätyön tarjoamaa mahdollisuutta rauhoittua lukemiseen, kirjoittamiseen ja ajattelemiseen, joita ilman luovaa työtä on mahdoton tehdä. Olen oppinut tekemään työtä vaihtuvissa paikoissa – toimiston ja kodin lisäksi erityisesti erilaisissa liikennevälineissä tehtävä työ on tullut vuosien varrella hyvin tutuksi. (Itse asiassa kirjoittelen tätä blogikirjoitusta Göteborgissa, jossa olen konferenssimatkalla.) Lisäksi projekteja suunnitellaan yhä useammin yhteistyökumppanien ja asiakkaiden tiloissa tai kahviloissa.

Yhteenkuuluvuuden tunne ja hyväksytyksi tuleminen ovat perustarpeita, joiden tyydyttyminen työssä edesauttaa hyvinvointia. Johtajien ja esimiesten on tästä syystä huolehdittava, että työntekijöillä on edelleen myös epämuodollista yhteistä tekemistä sekä tilaisuuksia arkipäiväisiin käytäväkeskusteluihin, vaikka etätyötä tehtäisiinkin paljon. Meneillään olevassa Rajoja rikkova työ -tutkimuksessamme on noussut esille, että sekä yhteisöllisyyden että kasvokkain tapahtuvien tapaamisten merkitys on edelleen suuri, jotta työstä tulee sujuvaa. Etätyössä virtuaaliset kommunikaatiovälineet voivat olla tässä apuna.

Minna Janhonen (Twitter: @minnajanhonen)

Lähde: Andrew Bryant and Ana Kazan (2013): Self leadership. How to become a more successful, efficient, and effective leader from the inside out. McGrawHill, USA.

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.


***********************

Microsoft ja Työterveyslaitos kumppaneineen järjestävät Kansallisen etätyöpäivän torstaina 18.9.2014. Etätyöpäivän suosio on kasvanut vuosi vuodelta, ja viime vuonna 23 982 suomalaista ja 714 organisaatiota osallistui kampanjaan. Tänä vuonna etätyöpäivän teemana on Työn uusi johtajuus. Tutustu ja ilmoittaudu mukaan osoitteessa etätyöpäivä.fi!


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Rattaat pyörivät

Ratas pyörähtää, saa toisen rattaan liikkeelle, kolmas ratas nytkähtää, neljäs, viides. Koneisto käynnissä, vauhti kiihtyy. Suunta selvillä. Edetään hallitusti.

Kuuluu pamaus. Kakkosratas halkeaa, kolmannen vauhti hiipuu. Neljäs ja viides yhä vauhdissa, mutta ne erkanevat muista. Ykkönen jatkaa määränpäätä kohden, yksin. Kakkonen pois pelistä. Muut omilla teillään, omissa tahdeissaan, omilla suunnillaan.



Mitä tekee mestari? Saadaanko kakkonen korjattua riittävän rivakasti tai vaihdettua uuteen, jotta koneisto ei hajoa? Vai kulkeeko ykkönen yksin perille määräaikaan ja pohtii, missä muut viipyvät? Jääkö kakkonen korjailemaan itse itseään? Huutaako apua? Entä kolmonen? Jääkö ihmettelemään hiipunutta vauhtia vai ottaako yhteyttä mestariin? Huomaako kukaan nelosen ja viitosen uutta suuntaa?

Ajaudutaanko liian pitkälle ennen kuin ehditään reagoida ja korjata tilanne? Kiristyykö aikaruuvi liikaa? Entä mestari? Onko hänellä riittävästi viisautta ottaa tilanne haltuun, jotta päästään ajoissa määränpäähän? Tietääkö mestari?

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Ankeilijan loppuraportti: Työn tuunaaminen mahdollistaa pienet arjen oivallukset

Kesäloman kynnyksellä voi kokeilla työn tuunaamista jo siksi, että sen avulla voi saada potkua viimeiseen rutistukseen ennen lomalaitumille kirmaamista.

INSPI-hankkeen nimissä kokeilin tuunata työtäni kolmen viikon ajan. Tavoitteeni oli laittaa piste stressin aiheuttamalle ärtymykselle ja ohjata asennoitumista rennompaan ja myönteisempään suuntaan.

Ankeuden anatomiaa pohdittuani oivalsin, että tarvitsin ennen kaikkea kokemuksen työni hallinnasta, jonka taas oli lähdettävä itsestäni. Oli opeteltava keskittymään ympärillä vellovasta kaaoksesta huolimatta, tekemään töitä rauhassa asia kerrallaan sekä olemaan armollinen itselle, mikäli edellisissä ei aina onnistuisi. Näin säästyy voimia nauttia ilon ja onnistumisen hetkistä, mitä työni sisältää myös yllin kyllin. Käykö järkeen? Kyllä. Olisipa toteutus yhtä helppoa.

Aiottu muutos on helppo muistaa korkeintaan muutaman päivän ajan. Haaste onkin pitkäjänteisyydessä, joka on kestävän tapojen muuttamisen kivijalka. Kun arki vyöryy päälle ja sähköposti vaatii huomiota, on helpompaa tanssia tutuin askelmerkein kuin soveltaa uusia ajatusmalleja ja toimintatapoja. Ensimmäisellä viikolla innostanut keskittymisessä onnistuminen suli seuraavalla viikolla samanlaiseksi kohkaamiseksi kuin aina ennenkin.

Erilaista entiseen verrattuna oli kuitenkin se, että tiedostin käytökseni tilanteessa, ja olin kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Sen sijaan, että olisin heittänyt hienot tuunausideani yli laidan, koska ne eivät heti toteutuneet täydellisesti, lupasin itselleni jatkaa yrittämistä. Vaikka se ei nyt juuri sinä päivänä onnistunut, se onnistuu seuraavalla kerralla, kunhan vain muistan jatkaa yrittämistä. Vastuunotto omasta hyvinvoinnista on tavoittelun arvoista.

Muutoksen suunnittelu on tärkeää, ja mitä konkreettisempi agenda, sen parempi. Isomman muutoksen lisäksi voikin olla motivoivaa asettaa jokin arkisempi tavoite sen rinnalle. Itse olen yrittänyt hengittää syvään päivittäin. Samalla on tullut oivaltaneeksi, kuinka harvoin sitä onkaan tehnyt.

Tuliko ankeilijasta autuas? Kolme viikkoa on lyhyt aika todeta iso muutos, mutta siemen on kylvetty ja usko oraasta olemassa. On ollut hyödyllistä pysähtyä pohtimaan omia työtapojaan ja niiden vaikutusta omaan hyvinvointiin. Tietoinen muutos on työlästä, mutta pienetkin askeleet sitä kohti voimaannuttavat ja ruokkivat onnistumisen kokemusta. Opin sen, että mikäli töissä leipäännyttää, on hyvä pysähtyä miettimään, mitä voisin itse tehdä tilanteelle. Ja toimia.

Lotta Harju

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on kiinnostunut siitä, miten työntekijät voivat omalla toiminnallaan tehdä työstään innostavampaa ja ehkäistä työssä leipääntymistä.


tiistai 3. kesäkuuta 2014

Maailma valmiiksi ennen juhannusta

Moni niitä pakertaa, vaan harva todella hallitsee. Mikä se on? Sehän on projekti, tuo työelämään jo itsestäänselvyytenä kuuluva rakenneosa.

Juhannuksen lähestyessä paikassa kuin paikassa työ ottaa loppukiriä. On deadlineja, päätöspalavereita, päällekkäisbuukkauksia – mitä kenelläkin.

Omakin kalenterini on pullistellut halkeamisen rajamailla maaliskuulta tähän päivään. Kesäkuun puolivälistä starttaava allakkatyhjiö tuntuu suorastaan oudolta. Mihin maailma yhtäkkiä pysähtyy? Hanke kuin hanke vetää henkeä heinäkuun ollakseen taas elokuussa energiaa täynnä. Jahka koettaa marraskuu, joulu ja paniikki. Onko tässä mitään tolkkua?

Vaikka projekteihin suunniteltu puolen vuoden tuntimäärä näyttäisi laskennallisesti kohtuulliselta, arki harvoin sujuu niin sulavasti. Monilla aloilla hommia tuntuu olevan liikaa, ja kiirehuiput kasaantuvat. Stressi ja väsymys tuottavat monenmoista harmia yksittäiselle työntekijälle, ja sairastuminen ja toipumiseen kuluva aika verottavat myös työnantajan tienestejä.

Kaikenlaisia projektinhallinnan käsikirjoja ja ohjeita on toki tarjolla. Prosesseja tuumitaan ja laaditaan kaavioita, joissa selvästi näkyy, miten projekti etenee kauniina janana alusta loppuun. Työntekijöitä neuvotaan käyttämään kalenteria oman ajankäytön suunnittelussa, ja projektien kick off -tilaisuuksissa pyritään sitouttamaan epelit yhteiseen hankkeeseen. Projektiryhmän kesken saatetaan myös sopia käytänteitä esimerkiksi sähköposteihin kuluvan ajan hallitsemiseen. Samassa suossa sotketaan silti.

Ehkä haaste onkin siinä, että herkästi irrotamme projektin abstraktioksi  – pois siitä kontekstista ja konkreettisesta toiminnasta juuri meidän työssämme. Uskomme kaiken olevan kiinni yksilöstä: hänen sitoutumisestaan, asenteestaan ja ajanhallintakyvystään. Sen sijaan voisimme porukalla pohtia, millaisia projektimme ovat nyt, mikä niissä on muuttunut parin vuoden aikana, keitä asiakkaamme ovat ja mihin suuntaan työelämän muutos haastaa toimintatapamme. Millaisia hankkeita priorisoimme? Millaiseen strategiaan ja konseptiin pyrimme? Tukevatko työajan- tai tuloksenseurantamme todella visiomme mukaista toimintaa?

Isoja kysymyksiä. Enkä ehdi niitä tässä nyt enempää pohtia… Kas, tiedättehän, pukkaa projektia näin kevään loppumetreillä!

Heli Heikkilä

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä. 

tiistai 27. toukokuuta 2014

Ankeilusta autuuteen: miten tuunata mielekkäämpiä työtapoja

INSPI-hankkeen hengessä lupauduin kokeilemaan muutaman viikon ajan, voinko muokata stressin ankeuttamasta työminästäni myönteisemmän ja mitä siitä seuraisi. Koska olin mennyt huutelemaan kokeilustani julkisesti, oli selvää, ettei töppäily tulisi kysymykseen. Oli siis pohdittava muutoksen anatomiaa syvällisemmin.

Myönteisyys on muutakin kuin pintapuolista positiivisuutta, jolle jotkut amerikkalaiset itseavun apostolit ovat antaneet huonon maineen. Myönteisyys voi ilmetä siten, ettei anna pienten vastoinkäymisten hermostuttaa ja että olo on hyvä vielä työpäivän jälkeenkin, vaikka töitä jäisi odottamaan seuraavalle päivälle. Tällainen tavoitetila olisi parannus niin oman työhyvinvointini kuin tuotteliaisuuteni näkökulmasta: kuka tahansa on luovempi, kun vanne ei kiristä pään ympärillä ja pulssi ei koeta rikkoa kiihtyvyysennätyksiä. Loogista, mutta myös tuttua: työn imuahan tässä tavoitellaan!

Miten siis voisin tuunata lisää myönteistä imua työhöni? Voisin toki sparrata itseäni peilin ääressä aamuisin tai tehdä nauruharjoituksia kun alkaa ärsyttää, mutta pelkkä itsesuggestio ei tässä tapauksessa riittäisi, ja se saattaisi kaiken lisäksi pelottaa saman huoneen jakavaa kollegaa. Oli pureuduttava ankeuttajan ytimeen. Koska en ole luonteeltani erityisen negatiivinen (onko kukaan?), oli selvitettävä muut syyt, jotka nakersivat myönteisyyden mahdollisuuksia.

Ärtymykseni päällimmäiseksi syylliseksi paljastui kiireen ja kaaoksen aiheuttama heikko hallinnan kokemus työstä. Harvoin tunsin ehtiväni tekemään niitä asioita, mitä olin ajatellut etukäteen tekeväni. Aikatauluni tuntuivat elävän omaa elämäänsä. Olin kuin tahdoton lastu sähköpostien jatkuvassa virrassa.

Kiire on työelämässä vakio, eikä yksinomaan huono sellainen: sopivassa kiireessä työ ei tunnu tylsältä. Hallinnan kokemusta työssäni sen sijaan voisin koettaa parantaa ja ottaa siten askeleen kohti myönteisempää ja tuotteliaampaa toimintaa. Näissä mietteissä olen tällä viikolla tuunannut työtäni seuraavasti:

  • Olen vähintään yhtenä päivänä keskittynyt töihin, joita olin suunnitellutkin tekeväni, vaikka se onkin tarkoittanut sitä, että johonkin sähköpostiin vastaan vasta seuraavana päivänä.
  • En ole elätellyt harhoja, että jokainen päivä voisi olla tällainen.
  • Olen pyrkinyt tekemään perjantaisin asioita, joista tykkään ja jotka osaan. 
  • Olen ollut itselleni armollinen. Maa ei nyrjähdä kiertoradaltaan, vaikka jotain ei ehtisikään tehdä aiotusti.

Lotta Harju

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on kiinnostunut siitä, miten työntekijät voivat omalla toiminnallaan tehdä työstään innostavampaa ja ehkäistä työssä leipääntymistä.





perjantai 23. toukokuuta 2014

Minun TET-viikkoni

Jännitin kovasti ensimmäistä työpäivääni Työterveyslaitoksella. Ensimmäisenä aamuna, kun menin töihin, tapasin ohjaajani Kiti Müllerin. Hän esitteli minulle paikkoja ja ihmisiä. Tämän jälkeen eteeni tuotiin iso kasa tabletteja, ja asentelinkin niitä melkein koko päivän. Samalla huomasin, että jännittäminen oli ollut turhaa.

Minulle annettiin kotiin testattavaksi uniranneke, joka mittaa miten minä nukun. Tämä testi on todella mielenkiintoinen, ja se kestää koko viikon. Minä menin tarkistamaan Ninan (tutkimushoitaja) kanssa aktigrafia eli uniranneketta. Me tutkimme viivadiagrammitaulukosta, miten olin nukkunut.

Kun TET-viikko oli loppumassa, Marianne Leinikka (ohjaajani) ehdotti, että tekisin blogitekstin työviikostani. Keskiviikkona pääsin tutustumaan verkkotoimitukseen, jossa tapasin Kaisa Innon. Hän oli minun blogiohjaajani. Ensimmäiseksi Kaisa ja minä puhuttiin blogista, mutta selvisikin, että tarvitsin omaa tietokonetta blogitekstin tekemiseen, joten Kaisa näytti minulle verkkotoimituksen paikkoja.

Olen kokeillut erilaisia koneita ja pelejä, jotka olivat tosi kiinnostavia. Kaikki työtehtävät ovat olleet mielenkiintoisia ja erilaisia. Työkaverit ovat neuvoneet tarvittaessa ja ovat olleet mukavia.

Viimeisenä päivänä tutustuin tiimin toimintaan. Minulle näytettiin mm. katseenseurantalasit ja suurnopeuskameran toimintaa. Kun sain selville, että Työterveyslaitos on perustettu jo vuonna 1945, yllätyin, koska paikka on niin moderni. Parasta tässä TET-viikossa ja työssä olivat erilaiset jännät työpäivät ja se, että läksyjä ei tullut melkein yhtään.          

Työtauko ohjaajani Mariannen kanssa.
Tet-terveisin,

Iskander Hamidulla            

*************

My TET week

I was very nervous before my first working day in Työterveyslaitos. The first morning when I went to work, I met my instructor Kiti Müller. She introduced me to the places and people. After this, I had a big pile of tablets in front of me and I uploaded programs almost the whole day and at the same time I noticed that the nervousness was for nothing.

I was given a wrist monitor for testing how I sleep. This test is really interesting and it lasted the whole week. I went to check results with Nina (research nurse). We were exploring how I was sleeping during the night from all kind of diagrams.

When TET week was running out, Marianne (my other instructor) suggested that I should blog about my week.

On Wednesday, I got to know the web office, where I met Kaisa Into. She was my blog instructor. First, Kaisa and I talked about blogs, but it turned out that I needed my own computer to write, so Kaisa showed me the office and how things work there.

During my week I've tried a variety of machines and games that were really interesting. All my tasks were interesting and days different. My colleagues have advised me if necessary, and have been nice.

On the last day I got to know the team activities. I was shown e.g. eye tracking glasses and a high-speed camera. When I heard that Työterveyslaitos was founded in 1945 I was surprised, because the place is so modern. The best things about this TET week: the work was different, working days and the fact that there were almost no homework.

*************

Моя неделя в ТЕТ

Я очень волновался перед моим первым днем работы в Институте. На утро первого дня работы я встретил моего инструктора Кити Мюллер. Она ознакомила с местом работы и познакомила с коллегами. После этого, мне принесли гору планшетов и я устанавливал на них программы весь день. В тоже самое время я понял, что мои волнения были напрасны.

Мне выдали браслет для отслеживания моего сна. Это тестирование было очень интересным и длилост всю неделю. Я проверил результаты актиграфии с Ниной (медсестра). Мы исследовали как я сплю на всевозможных графиках и диаграммах.

Когда моя неделя в ТЕТ заканчивалась, Марианне (инструктор), предложила мне написать блог о моей практике.

В среду я ознакомился с сетевым отделом, где я познакомился с Кайсой Инно. Она была мои блог-инструктором. Первым делом мы обсудили блоги, после чего и выяснилось, что мне понадобиться собственный компьютер для этого. Кайса показала мне офис и обьяснила как тут все работает.

Во время практики я попробовал большое количество техники и игр, что было очень интересным. Все мои задачи мне понравились и каждый день был разнообразным. Мои коллеги поддерживали и помогали мне при необходимости.

В последний день я ознакомился с групповой работой. Мне показали очки со слежением за глазами и высоскорoсную камеру. Самым привлекательным в этой практике было разнообразие рабочих дней и почти отсутствие домашних заданий.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Voiko ahdistujasta tuunata autuaan?


Työterveyslaitoksella on käynnissä Innostuksen spiraali  -tutkimus- ja kehittämishanke, jossa tutkitaan ja kehitetään työyhteisöjen voimavaroja ja työhyvinvointia.

Eräs tutkituista käsitteistä liittyy työntekijälähtöiseen työn muokkaamiseen eli työn tuunaamiseen. Ajatus on, että työntekijät voivat itse lisätä oman työnsä mielekkyyttä ja siten omaa työhyvinvointiaan muokkaamalla työnsä sisältöä, sen tekemisen ympäristöä tai työtä koskevaa ajatteluaan paremmin itselleen sopivaksi. Tuunari voi esimerkiksi kehittää omaa osaamistaan, lisätä työnsä haasteita tai parantaa sosiaalisen vuorovaikutuksen määrää ja laatua työssään eri tavoin.

Työn tuunaaminen tapahtuu nykyisen tehtävänkuvan puitteissa ja voi olla hyvinkin arkista toimintaa. Pienillä teoilla voi olla iso vaikutus.

Olemme kevään kuluessa vieneet työn tuunaamisen ilosanomaa suomalaisille työpaikoille ja oppineet lukuisia eri tapoja ja käytäntöjä, joilla työntekijät tuunaavat omaa työtään erilaisissa organisaatioissa. Kaikista vaikutteista huolimatta havahduin kollegani taannoin minulle esittämään kysymykseen: ”Miten sinä olet viime aikoina tuunannut työtäsi?”

Syöksyin innostuksen spiraalista itsetutkiskelun spiraaliin, jonka silmässä kummitteli totuus: enpä juuri mitenkään. Olin kuin surullisenkuuluisa suutarin lapsi ilman kenkiä, vaikka tarvetta todella olisi elää niin kuin opettaa. Koko vuoden elämää leimannut kiire ja tukka putkella kohkaaminen olivat jättäneet jälkeensä stressiä, ärtynyttä mieltä ja sähköpostikurimusta kasvokkaisten kohtaamisten sijaan. Totta vie, työskentelytapani tuntuivat kaipaavan tuunaamista (puskutraktorilla tai dynamiitilla)!

Siispä toimeen: päätin jälleen kerran opetella parempia ajanhallinnan tapoja ja panostaa sosiaalisten suhteiden laatuun työssä. Vaikuttaisin siis paitsi työni tekemiseen, myös sen sosiaaliseen ympäristöön.

Entä työni kognitiivinen ulottuvuus? Kriittisyys ja pedanttisuus kun ovat kuulemma niitä luonteenpiirteitä, jotka hylkivät optimismia ja onnellisuutta samaan tapaan kuin positiivisesti varautuneet kappaleet toisiaan. Kollegani esittikin minulle haasteen: onnistuisinko tuunaamaan itsestäni myönteisemmän kolmessa viikossa? Käytännössä tämä tarkoittaisi, että koetan sinnikkäästi torjua negatiivisia ajatusmalleja pyrkien samalla omaksumaan myönteisen – tai ainakin vähemmän ärtyneen –lähestymistavan arjen pikku vastoinkäymisiin.

Aloitan harjoituksen hiljentämällä epäilyksen oraan. Otan haasteen vastaan uteliaana, joskin hieman pelokkaana. Koska kyseessä on empirian kerääminen, päivitän kokemuksiani ajatusnyrjähdyksen varrelta, ja koetan vastata otsikon esittämään kysymykseen. Suuri tuntematon, täältä tullaan.

Lotta Harju

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on kiinnostunut siitä, miten työntekijät voivat omalla toiminnallaan tehdä työstään innostavampaa ja ehkäistä työssä leipääntymistä.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Verkostoituva työ muuttaa yhteisöllisyyttä

Ihminen tarvitsee yhteenkuuluvuutta ja hyväksytyksi tulemista, jotka toteutuvat erilaisissa yhteisöissä.

Yhteisöllisyys on perinteisesti liitetty pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin, kuten kyläyhteisöihin, kaupunkien asuinalueisiin tai työelämässä esimerkiksi tehdasyhdyskuntiin. Kuitenkin maailman muuttuessa myös yhteisöllisyys muovautuu uudelleen ja vaatii uudelleenmäärittelyä.

Työtä tehdään yhä useammin projekteissa, joiden henkilöstö kootaan usean eri yksikön tai työpaikan verkostosta. Vuokratyössä henkilö tulee ikään kuin lainaksi työpaikalle. Sekä projektityö että vuokratyö ovat episodimaisia: projekti vaihtuu toiseen, ja vuokratyöntekijä siirtyy vuokrasuhteen päätyttyä toiseen työpaikkaan.

Mutta mihin ihminen kiinnittyy, mistä hän löytää yhteenkuuluvuutta, hyväksytyksi tulemista ja yhteisiä arvoja projektien viidakossa? Voiko olla niin, että yksi syy työuupumukseen onkin perinteisten yhteisöllisten rakenteiden heikkeneminen?

Rajoja rikkova työ -hankkeessa ihmiset kertovat meille kasvokkaisen vuorovaikutuksen ja pysyvien rakenteiden tärkeydestä. Siksi pysyvistä rakenteista pidetään kiinni kynsin hampain. Samalla olemme kuitenkin havainneet, että ihmiset myös mukautuvat uusiin olosuhteisiin.

Erään tekemämme työpaikkakyselyn mukaan yhteiset päämäärät ovat yksi tärkeimmistä yhteenkuuluvuuden tunteen synnyttäjistä. Myös yhteinen projekti nostettiin kärkisijoille. Nämä eivät sinänsä ole fyysiseen läsnäoloon sidottuja, joten yhteisöllisyydellä on toivoa myös verkostoituvassa työssä. Toisaalta ajatuksemme kasvokkaisuuden vahvasta merkityksestä sai sekin tukea kyselystä, sillä yhteiset tauko- ja työtilat koettiin erittäin tärkeiksi.

Yhteisöllisyys rakentuu siis yhteenkuuluvuuden tunteesta, joka voi syntyä sekä fyysisessä että henkisessä vuorovaikutuksessa. Verkostoituvan työn johtamisessa tuleekin kiinnittää huomiota riittävään henkiseen motivointiin ja mahdollisuuteen kohdata muita ryhmän jäseniä.

Minna Janhonen (Twitter: @minnajanhonen) ja Minna Toivanen

Kirjoittajat ovat Työterveyslaitoksen tutkijoita, jotka ovat mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.



tiistai 22. huhtikuuta 2014

Rajat, joita ei saa rikkoa

Tutkimushankkeemme nimi, Rajoja rikkova työ, sai mielessäni uusia merkityksiä luettuani Antti Kasvion kirjan Kestävä työ ja hyvä elämä. Kirja kertoo siitä, miten valistuksen ajan lupaus on kääntynyt vastakohdakseen. Modernissa maailmassa tehty työ ei olekaan saanut aikaan vapautumista aineellisen niukkuuden rajoista. Sen sijaan työ on hyvää vauhtia aiheuttamassa perustavanlaatuisen resurssiniukkuuden. Ihminen on työtä tekemällä rikkonut planetaariset raja-arvot.

Työn pitäisi olla inhimillisesti, sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävää. Sen pitäisi pysyä noille ulottuvuuksille määriteltävien rajojen sisällä. Resursseja ei saisi kuluttaa liikaa. Modernin ajan työ on kuitenkin koetellut ja rikkonut rajoja kaikilla kestävän toiminnan ulottuvuuksilla. Näiden rajojen rikkominen ei ole hyvä asia, sillä se vaarantaa ihmiskunnan tulevaisuuden.

Toisenlainen työnteon malli olisi kuitenkin mahdollinen. Työ voisi kuluttamisen sijasta tuottaa inhimillistä, sosiaalista ja ekologista hyvinvointia ja rikkoa siinä kaikki vanhat ennätykset. Viime aikoina on kuitenkin esitetty paljon puheenvuoroja, joissa perustellaan, että nykyisen talousjärjestelmän puitteissa se ei enää onnistu. Puheenvuorojen esittäjien mukaan nykyjärjestelmässä työ tuottaa sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja inhimillistä kärsimystä sekä tuhoaa luonnon vääjäämättömällä logiikalla. Työtä tehdään väärään suuntaan. Tilanteen huomaamiseksi ei tarvitse olla tohtori.

Ihminen ei saisi työllään rikkoa inhimillisen, sosiaalisen tai ekologisen kestävyyden rajoja yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen ja luonto ovat itsessään arvokkaita. Noiden rajojen rikkomisesta ei seuraa mitään hyvää. Raha sen sijaan on vain ihmistyöllä luotu väline varsinaisten päämäärien saavuttamiseksi. 

Raha on kuitenkin vanha keksintö, nykyinen talousjärjestelmä hieman uudempaa perua. Nykykriteereillä talousjärjestelmä ei ehkä täyttäisi innovaation kriteereitä. Se ei tuota sitä hyvää, mitä sen pitäisi. Yleensä toimimaton väline korjataan tai uusitaan. Rahan kerryttämiseksi ja siitä kilpailtaessa ollaan kuitenkin valmiita tekemään huomattavia kompromisseja inhimillisessä, sosiaalisessa ja ekologisessa mielessä. 

Tämä on hämmästyttävää. Moniko takkapuita tarvitseva jättäisi kotinsa lämmittämättä, jotta voisi säästää kirveensä teroittamiselta? 

Anu Järvensivu

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Mistä on hyvä esimieskoulutus tehty?

Tuore esimies, millainen osaaminen olisi sinulle hyödyllistä? Entä mikä saa sinussa aikaan oppimista?

Esimieskoulutuksissa mietitään usein, millaista on hyvä johtaminen. Tulokseksi saadaan pitkiä listoja ja isoja odotuksia: kaivataan kannustavuutta, päättäväisyyttä, johdonmukaisuutta, vuorovaikutustaitoja, oikeudenmukaisuutta, rohkeutta tarttua vaikeisiin asioihin, vastuullisuutta, avoimuutta jne jne. Tuore esimies on uuden edessä – ja suuriin saappaisiin hyppäämässä.

Tuoreen esimiehen näkökulmasta olosuhteet toiminnalle tulevat useimmiten annettuina. On harvoin mahdollista rekrytoida koko tiimiä mielensä mukaan, vaan se sekä muut olennaiset organisatoriset reunaehdot ovat jo valmiina odottamassa. Voimavaralähtöisyys esimiestyössä tarkoittaa monia asioita. Pomohautomossa se on mm. sitä, että vallitsevat olosuhteet pystytään näkemään mahdollisuuksina tai vähintäänkin potentiaalisina voimavaroina.

Jokaisessa työssä on tekijöitä, jotka kuormittavat. On toki tarpeellista korjata työpaikan epäkohtia, mutta vähintäänkin yhtä tärkeää on luoda innostavaa, mielekästä työtä ja positiivista, aktiivista hyvinvointia työyhteisöön.

Pomohautomo-koulutuksen resepti on lyhyesti sanottuna tämä: esimiestyön keskeiset asiat käydään napakasti läpi, ne tuodaan käytännön kontekstiin ja niistä keskustellaan yhdessä.

Moni tulee esimies-koulutuksiinkin sillä mielellä, että ”nyt saan nojautua taaksepäin, kuunnella ja vain olla”. Useimmissa koulutuksissa kaikkien kannalta antoisimmat ja opettavaisimmat hetket koetaan kuitenkin yhdessä keskustellen, olivatpa keskustelun taustalla sitten kalvoesitykset tai ryhmätyöt.

Se, mitä maailmasta – vaikkapa esimiehenä toimimisesta – ajattelemme, rakentuu paljolti muiden kanssa keskustellessa. Hahmotamme todellisuuden sen mukaan, mitä kuulemme muiden kertovan, mitä itse sanomme muille ja millaisen vastakaiun sanomamme saa muissa aikaan.

Aloitamme Työterveyslaitoksella 16.5. Pomohautomo-koulutuksen. Puolipäiväinen esimiehen ”ensiapupaketti” on tarkoitettu uusille ja uudistuville esimiehille. Käsiteltäviä aiheita ovat esimiehen vastuut ja velvollisuudet, ihmisten johtaminen ja vuorovaikutus sekä esimiehen oma uudistuminen ja hyvinvointi. Tarkemmat tiedot koulutuksesta löydät Työterveyslaitoksen koulutuskalenterista.

Tommy Larvi ja Anna Vanhala

Jos tekstimme herätti ajatuksia, voit kommentoida suoraan alhaalle. Seuraa ja osallistu myös Twitterissä #pomohautomo @pomohautomo.





torstai 10. huhtikuuta 2014

Kenelle teet töitä?

Tuntuuko, että työsi on hajanaista ja työsi merkitys on kadoksissa? Kysypä itseltäsi, kenelle teet töitä.

Väitän, että jokainen meistä tekee töitä tuottaakseen lisäarvoa asiakkaalle tai jollekin ulkopuoliselle sidosryhmälle. Organisaatiota ei ole lähtökohtaisesti koskaan rakennettu organisaatiota itseään varten. Palkkapussini kulkee vain työnantajan tilin kautta, mutta tosiasiallinen palkanmaksajani on aina asiakas.

Voit jatkaa harjoitusta ja tarkistaa, miten paljon kalenterissasi on varattuna aikaa töille, jotka palvelevat asiakkaita, välillisesti tai välittömästi. Näin pääset käsiksi siihen, käytätkö työaikasi olennaisiin asioihin. Kalenteri on tässä suhteessa lahjomaton työkalu, kun vaan pidät sen ajan tasalla.

Mikäli vastauksesi on ”liian vähän aikaa asiakkaille”, on tilanne helposti korjattavissa. Ryhdy tekemään enemmän välittömästi tai välillisesti asiakkaalle lisäarvoa tuottavaa työtä. Tee arjen valinnat oikein ja tätä kriteeriä käyttäen. Jos koet, että se on vaikeaa, voi olla, että organisaatiosi tai sinä tarvitset siihen apua.

Minä, työkaverini ja monet muut perustamme tekemisemme siihen, että autamme asiakkaitamme kehittämään työskentelyolosuhteet, jossa asiakkaille lisäarvoa tuottava työ on mahdollista. Jos tarvitset tähän tukea, ole yhteydessä, autamme mielellämme, sillä olemme täällä Sinua varten!

Markus Kräkin

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen asiakasjohtaja. 

gsm 043 8245 318
Arinatie 3 A
00370 Helsinki

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Sähköisen vuorovaikutuksen edellyttämistä taidoista

Kauas on tultu ajoista, kun puhelimen keksiminen aiheutti sosiaalisen kanssakäynnin sääntöihin hämmennystä. Yhteys äänen ja kasvojen väliltä hävisi, ja ihmisen saattoi enää tunnistaa vain äänestä.

Sähköinen viestintä on nykyään arkisinta arkea, mutta yhä on olemassa ero sen ja kasvokkain tapahtuvan viestinnän välillä. Pohdiskelin, mitä kanssakäynnin puolia ja taitoja sähköisen kanssakäynnin yleistyminen edellyttää meiltä esimerkiksi työelämässä.

Organisaatioiden tukipalvelut, esimerkiksi tietotekniset, sijaitsevat usein toisen katon alla sähköisen yhteyden päässä. Tunnistaminen tapahtuu tunnuksilla, jotka ovat salasanojen takana. Kiireetön, tarkkarajainen ongelmanratkaisu hoituukin sähköpostitse sujuvasti. Tietoa saattaa kuitenkin välillä saada runsaammin kasvokkain ja suullisesti viestien. Myös mahdolliset väärinymmärrykset on helppo korjata heti.

Sähköisen rajan yli toiminta korostaa kuullun ymmärtämisen ja selittämisen taitoja, kun vierineuvonta jää pois. Se edellyttää neuvon kysyjältä myös omatoimisuutta ja aktiivista oppijan roolia esimerkiksi tietoteknisissä asioissa. Itsepalvelu ja palvelu tavallaan yhdistyvät.

Toiseksi ystävällisyyden ja tuttavallisuuden ilmaisut ja niihin liittyvä osaaminen korostuvat. Kun neuvojan ja neuvottavan suhdetta ei määritä tuttuus, helppo lähestyttävyys rakennetaan muiden asioiden, kuten ennakoitavan kohteliaisuuden, varaan.  Saamani palvelu onkin ollut ystävällistä ja asiantuntevaa, joten kynnys soittaa neuvoja tarvittaessa on matala.

Kasvokkaista viestintää tarvitaan erityisesti luottamuksen rakentamisessa, esimerkiksi uusien yhteistyökumppanien kanssa. Lisäksi kasvokkaisuuden myötä piirtyy konkreettinen kuva siitä, kuka vastaa mistäkin ja kenen puoleen voi kääntyä.

Sähköinen vuorovaikutus edellyttää paitsi tietoteknisten taitojen jatkuvaa opettelua ja sopivaa viestinnän tyyliä, myös taitoa arvioida, mikä viestinnän väline ja kanava palvelee käsillä olevan asian etenemistä parhaiten.

Kaisa Eskelinen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.



tiistai 25. maaliskuuta 2014

Hyväksi pomoksi tullaan treenaamalla


Esimieskoulutuksissa keskeinen ja osallistujia huojentava havainto on, että muilla esimiehillä on samanlaisia haasteita kuin minulla. Etenkin uusi esimies saattaa kokea jäävänsä yksin. Vaikka esimies on osa työyhteisöä, hän on väistämättä hieman sen ulkopuolella.

Muiden kokemuksista oppiminen sekä esimiestaitojen pohdiskelu ja opettelu tulevat tarpeeseen, kun aloittaa esimiehenä. Usein esimiestehtäviin päädytään, koska on toimittu menestyksekkäästi aiemmissa tehtävissä, esimerkiksi asiantuntijana. Substanssityössä meritoituminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita hyviä ihmissuhdetaitoja. Harva syntyy esimieheksi, mutta esimiestaitoja voi oppia.

Kysyimme Työpiste-verkkolehden lukijoilta Mitä tuoreen esimiehen tulee tietää? Vastauksissa nousi esiin ihmisten johtamisen ja vuorovaikutuksen tärkeys. Ylipäätään ihmisten kanssa olemisen ja ihmisiin vaikuttamisen taidot ovat esimiestyössä olennaisia: arvostus, kysyminen, palaute, kiitos, tervehtiminen ja muut ”perusasiat” ovat tarpeen. Lisäksi itsetuntemuksen ja kuuntelutaitojen tulee olla hyvän esimiehen treenilistalla.

Ja treenaamisesta tässä on kyse. Työ opitaan työtä tekemällä, samoin esimiestyö. Opiskelemalla osa tiedosta siirtyy käytäntöön. Kun tämän lisäksi muistaa harjoitella oivalluksiaan ja pysähtyä hetkittäin arvioimaan toimintaansa – myös muiden kanssa keskustellen – liikkuu aimo harppauksin kohti parempaa, arjessa mukana olevaa esimiestyötä.

Sinänsä hyvin johdetussa organisaatiossa yksikin epäpätevä esimies voi saada isoa vahinkoa aikaan. Toisaalta taas hyvä lähiesimies voi ”pelastaa” paljon, vaikka organisaation kokonaistilanne olisi hankala, esimerkiksi muutosten takia.

Uuden esimiehen haasteita – ja iloja – pohdimme lisää tulevassa kirjassamme Pomohautomo. Me kirjoittajat työskentelemme työyhteisöjen kehittämiskonsultteina Työterveyslaitoksella. Teemme töitä erilaisten työpaikkojen ja esimiesryhmien parissa. Erityisen kiinnostuneita olemme voimavara- ja ratkaisulähtöisestä kehittämisestä. Pomohautomoon liittyy myös koulutuksia tuoreille esimiehille.

Tommy Larvi ja Anna Vanhala

Jos tekstimme herätti ajatuksia, voit kommentoida suoraan alhaalle. Seuraa ja osallistu myös Twitterissä #pomohautomo @pomohautomo.

Tutustu myös tulevaan koulutukseemme Pomohautomo premiere perjantaina 16.5. Löydät koulutuksen Työterveyslaitoksen koulutuskalenterista.


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Miten rakentaa luottamusta virtuaalisesti?

Vaikka mahdollisuudet virtuaaliseen kanssakäymiseen lisääntyvät koko ajan, kasvokkainen vuorovaikutus ei ole menettänyt merkitystään. Mieluummin siis tavattaisiin ja juteltaisiin kuin viestiteltäisiin, sillä virtuaalisiin kohtaamisiin sisältyy suurempi väärinymmärryksen vaara, eikä luottamus synny samalla tavoin. Meidän on kuitenkin opittava rakentamaan luottamusta myös ei-kasvokkaisessa viestinnässä.

Sanojen ohella ilmeet, eleet ja tunteet ovat tärkeitä, kun viestimme. Sanojen merkitys tekoina korostuu sähköisessä viestinnässä, kun sanaton viestintä ei ole mahdollista. Sanattomat viestit pitää siis pukea sanoiksi.


Miia Kosonen kirjoitti taannoin kiinnostavan jutun siitä, miten luottamusta rakennetaan nettiväen kesken. Hän nosti esille kaksi epävirallista tapaa edistää luottamusta: epämuodollisen jutustelun ja innostuksen osoittamisen.

Asiapitoisen viestin sisään kannattaa upottaa luottamuksen rakentumista edistäviä lausahduksia, esimerkiksi kiitoksia jo tehdystä tai tulevasta työstä tai mainintoja siitä, miten viestin vastaanottajan ammattitaidolla asiat hoituvat.

Kannattaa myös tuoda oma persoonansa näkyviin. Eikä aina kannata turvautua ensisijaisesti sähköpostiin viestintävälineenä. Vaikeista asioista voi pirauttaa puhelimella tai ottaa videoyhteyden.

Viestintätapoina kehuminen ja kannustus ovat meille vähän vieraita ja ehkä jopa ”amerikkalaisen imeliä”. Kannattaakin miettiä, mikä on oman persoonallisuuden mukaista sanattomien viestien sanoiksi pukemista. Mikä tyyli sopii sinulle?

Uskon, että olemalla kohtelias ja osoittamalla luottamusta ei menetä mitään, mutta sillä voi saada paljon.

Minna Janhonen (Twitter: @minnajanhonen)

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.




tiistai 18. helmikuuta 2014

Työn vapaasti valitut rajat?

Työ läpäisee kodin rajan helposti, mikä voi olla sekä myönteistä että kielteistä. Onko kyse vapaasta valinnasta vai vapaa-ajasta väkisin viedystä ajasta ja energiasta?

Vapaata valintaa ja väkisin vietyä on joskus vaikea erottaa toisistaan. Töitä tehdään vapaalla usein sen vuoksi, että halutaan hoitaa työt hyvin, ollaan velvollisuudentuntoisia ja vastuullisia. Ollaan vastuussa kollegoille, asiakkaille, työlle tai itselle.

Tästä syystä työpäivän ulottumista kodin piiriin pidetäänkin usein henkilökohtaisena asiana, vaikka toisinaan syyt löytyvät työpaikkatasolta, kuten liiallisesta työmäärästä tai laajemmin työelämän tihentymisestä ja tehostamispyrkimyksistä.

Monia työn rajoja ja niiden ylityksiä on hyvä ihmetellä aika ajoin vapaan valinnan ja välttämättömyyden näkökulmasta. Miten työni sisällölliset rajat asettuvat? Mihin lähden mukaan? Mitä vaadin ja mihin suostun? Mitä tavoittelen? Keiden kanssa teen yhteistyötä ja keiden kanssa en?


Joissain kohti voin oikeasti itse määrittää rajani, mutta toisinaan rajojen paikan ja vahvuuden syyt löytyvät jostain ihan muualta. Välillä muutoksia kannattaa hakea itsestä ja omasta toiminnasta, mutta joskus on paikallaan katsoa rakenteita, järjestelmiä ja totuttuja toimintatapoja, jotka houkuttelevat ja viekoittelevat toimimaan tietyllä tapaa. Miten vapaa se oma halu lopulta onkaan?

Kun puhutaan vapaasta valinnasta, unohdetaan helposti se, millaiselta pohjalta ja millaisissa olosuhteissa valintoja tehdään. Valinnat ovat usein sidoksissa moniin tekijöihin, joihin ei itse voi suoranaisesti vaikuttaa. Valinta-avaruus on laaja mutta rajattu. Joskus tosin näemme sen rajatumpana kuin se todellisuudessa onkaan. 

Mikä on mahdollista tässä työssä, tässä hetkessä, tässä tilanteessa, tässä ajassa, tässä kulttuurissa ja tällaisena kuin olen? Valinta-avaruuteni on ainakin jossain määrin eri kuin sinulla. Avaruuteni rajoja voisin vielä laajentaa. 

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Työ (ja vapaa-aika) kuuluu kaikille

Työterveyslaitoksen Guy Ahonen haastoi 20.1.2014 kolme keskenään erilaista tahoa bloggaamaan aiheesta työn ja vapaa-ajan erottaminen. Teksti oli hyvä ja ajatuksia herättävä, samoin vastineet.

Jäimme kuitenkin täällä verkkotoimituksessa miettimään, että aiheesta voisi olla sanottavaa yhdellä jos toisellakin suomalaisella. Mitä siitä sanoisi perheellinen, pienten lasten vanhempi? Ministeri? Yrittäjä?

Haastan tällä lyhyellä alustuksella muun muassa kouluttaja, tietokirjailija Katleena Kortesuon kirjoittamaan aiheesta omasta näkökulmastaan. Linkitän tekstit tähän omani alle, kun haasteet on otettu vastaan (ja minulle on kerrottu siitä).

Haasteeseen saavat ottaa osaa kaikki blogia pitävät. Olen kiinnostunut kaikenlaisista elämäntilanteista ja -tarinoista!

Ja mitäkö itselläni on aiheesta sanottavaa? Molempia pitää olla mutta sopivasti.

Kaisa Into
kaisa.into@ttl.fi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimituksen uusin jäsen ja ihan Intona joka päivä.

***

Haasteeseen on vastattu, mahtavaa! Kiitokset:

1. Rauhaa ja rakkautta: Elämää, työtä, työelämää, elämäntyötä... 4.2.2014
2. EOT: Vapaata työaikaa, työlästä vapaa-aikaa, 6.2.2014
3. This is not the life i ordered: Ohjeita työn ja vapaa-ajan erottamiseen, 6.2.2014
4. Tohtorille töitä: Aherrusta ja lepoa sopivassa suhteessa, 10.2.2014