tiistai 28. lokakuuta 2014

Aika rajoilla

Työllä on aikansa, rytminsä ja ajoituksensa. Oman työn aikatauluttaminen on usein erityisesti asiantuntijoilla omassa hallinnassa. Olemme autonomisia. Vai olemmeko?

Harva meistä työskentelee täysin yksin, irrallaan muista ja muusta maailmasta. Työt ovat ainakin minulla pahasti kietoutuneet muiden aikatauluihin ja tarpeisiin, muuttuviin vaatimuksiin ja järjestelmiin. Toimimme vahvasti sidoksisessa työssä, jossa kokonaisuus rakentuu erillisistä, toisiinsa kytkeytyvistä osasista. Pieni viive tai häiriö voi sotkea laajan joukon aikastruktuurin. Ainakin minun työni autonomia on moni-ilmeistä, toisinaan hämärää, joskus täysin kateissa. Samaan aikaan autonomiseen työhön voi olla varsin heikko kontrolli.


Työaikaraamien sisällä käyn aikaneuvotteluja eri tahojen kanssa, joilla on omat rytminsä ja aikarakenteensa. Erilaiset ajalliset rakenteet ohjaavat toimintaani, mutta samaan aikaan luon itse toiminnallani uusia ajallisia rakenteita ja rytmejä, joihin moni joutuu mukautumaan.

Aina aikarakenteiden synkronointi ja yhteisen rytmin löytyminen eivät onnistu, ja ajallinen järjestys rikkoutuu. Ihmiset jäsentävät aikaa, suhtautuvat esimerkiksi määräaikoihin, eri tavoin. Samoin eri tahojen sitoutuminen yhteiseen tekemiseen voi olla eritasoista. Toisinaan taas järjestelmän toimimattomuus voi olla syynä ajallisen järjestyksen rikkoutumiseen.

Vahvaan sidoksisuuteen liittyvä ajallinen epäjärjestys on tuskallista erityisesti järjestelmälliselle mutta autonomiaan pyrkivälle mielelle. Meitä myös ohjataan vahvasti suunnitelmallisuuteen, askeleittain lineaarisesti etenevän näkökulman omaksumiseen erilaisin etu- ja jälkikäteiskontrollin keinoin. Etenikö hommat niin kuin oli suunniteltu? Saavutimmeko asetetut tavoitteet ajallaan vai aika rajoilla? Millainen toimintalogiikka sopisi uusille, toisinaan epäsynkronisille aikarajoille?

Näihin kysymyksiin lähdemme etsimään vastauksia juuri käynnistyneessä, uudessa Työsuojelurahaston rahoittamassa tutkimushankkeessamme (114079).

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana AikaJärjestys asiantuntijatyössä -tutkimushankkeessa. Hankkeen tuloksena syntyy apuvälineitä asiantuntijatyön ajallisen järjestyksen hahmottamiseen ja jäsentämiseen.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Kuka, mitä, milloin ja missä?

Vesivahinko. Lapioimme vedet kellarista, soitto vakuutusyhtiöön. Odotusta. Mukaan tarvitaan talonyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Päivien päästä paikalle saapuu tarkastaja jostain firmasta, toisena päivänä korjaaja toisesta. Sitten taas mitään ei tapahdu. Epäselvä lasku. Eikös tämä mennytkään vakuutuksen piiriin. Soittelua eri tahoille. Homma on kesken. Kynnykset pitäisi vaihtaa, joku mies jostakin firmasta kävi irrottelemassa vanhat. Yhden kynnyksen paikalla törröttää nauloja.

Kenelle soitamme, kenelle valitamme kehnosta viipyilevästä työstä ja törröttävistä nauloista. Kun toimitaan yhteistyössä verkostomaisesti, käytetään alihankintaa tai homma hoidetaan muuten eri tahojen yhteistyönä, homma hoituu kun jokainen hoitaa osuutensa, toimii sovitulla tavalla odotusten mukaisesti.

Miksi homma ei kuitenkaan aina rokkaa: basisti ei ole paikalla, kitara on epävireinen ja rumpali, tuo viekas kettu tapailee taas väärää kappaletta.

Työssä yhden toimiminen vastoin odotuksia voi heijastua laajalle, etenkin, jos toimitaan verkosto- tai ketjumaisesti. Kun joku ei hoida syystä tai toisesta osuuttaan sovitusti, tämä voi sotkea kaikkien aikataulut, muuttaa työnjakoa tai heijastua muuten muiden työpäivän rakentumiseen. Toisinaan taas työn edistymistä sotkee rikkinäinen puhelin. Tieto ei kulje, se muuntuu matkalla tai tapahtuu väärinymmärryksiä.

Lisäksi kokonaisuuden tulisi olla jonkun hallinnassa. Etua on myös siitä, että jokainen kokee tekevänsä osaa kokonaisuudesta. Pieni osa ei ehkä juutu paikoilleen niin helposti, jos sen merkitys näyttäytyy oleellisena kokonaisuuden osasena.

Homma rokkaa, kun kaikki tietävät kuka soittaa ja mitä, biisi on yhteinen ja osoite ja aika myös basistin tiedossa.

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Jalipallosta työn tuunaamiseen

Tuttavani elää jalkapallolle. Mies tilaa tv:n urheilukanavia niin, että voi katsoa futista kellon ympäri – ainahan jossain on matsi! Hänen kotinsa on täynnä futismuistoja ja lomat suuntautuvat sinne, missä voi valokuvata kuuluisia stadioneita, otteluiden katsomisen lisäksi toki. Mies muistaa ulkoa yksityiskohdat pelaajista ja joukkueista, niiden menestyksestä ja historiasta. Lätkä ei ole mitään, yleisurheilu tylsää, pesäpallo jopa ärsyttävää. Tärkeää on vain futis.

Olen NIIIIN kateellinen tälle futishullulle. Itse ymmärrän jalipallosta yhtä vähän kuin lammas Lamborghinista, mutta kadehdin hänen innostustaan ja sitä aitoa iloa, mitä futis hänelle tuottaa. Kateuttani ei yhtään vähennä se, että hän tekee töitäkin jalkapallon parissa. Miten joku voi olla niin onnekas?!

Tämän tuttavuuden myötä olen pohdiskellut miten toisin omaan työhöni samanlaista intoa. Muistan, kun aloitin nykyiset hommat, olisin voinut maksaa siitä ilosta, että saan tehdä tätä työtä. Miksi ei enää tunnu samalta? Ja ennen kaikkea: mitä olen itse ajatellut tehdä asialle?

Parasta aloittaa A:sta, ajattelusta. Kuulin sivukorvalla, miten kampaajani totesi uravalinnan kanssa tuskailevalle nuorelle asiakkaalleen, että kaikissa töissä tulee jokin paikka kipeäksi. Lause jäi askarruttamaan, ja tottahan se on: käsi kipeytyy niin kauhan varressa kuin hiirtä heilutellessa, selkävaivaisia löytyy toimistoista ja raksalta. Jos ei kroppaa ahdista, niin sitten päätä.

Ehkä pitäisi lakata odottamasta olosuhteiden paranemista ja keskittyä siihen, mikä on jo hyvin. Esimerkiksi voisin kokeilla minuutin ajan luetella mielessäni mahdollisimman monta asiaa, jotka ovat hyvin: aurinko paistaa, lounaalla on nakkeja, yksi työtehtävä onnistui, työkaveri ilahdutti... Tänään keksin 18 asiaa minuutissa, paranisiko tulos huomenna?

Lisäksi voisin etsiä ne puolet omasta työstäni, jotka saisivat minut uudelleen innostumaan. Ihan varmasti ne ovat jossain jäljellä – hautautuneet vain epävarmuuteen, kiireeseen ja silpputyöhön. Luen Jari Hakasen Työn imu -kirjasta, että työtään voi muokata esimerkiksi hankkimalla itselle apua ja lisäkoulutusta, lisäämällä työn haasteellisuutta, muokkaamalla tapaa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja tarkastelemalla työnsä tarkoitusta.

Kokeilenpa tätä viimeistä, sehän on se klassinen tarina tiilien kantamisen ja katedraalin rakentamisen eroista. Sama työ tuntuu erilaiselta riippuen siitä miten sen hahmottaa: työsuorituksen toistamisena vai suuremman tavoitteen osana. Mikä voisi olla katedraalin rakentamista minun työssäni? Missä isommassa kokonaisuudessa saan olla mukana?

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta.