Jalipallosta työn tuunaamiseen

Tuttavani elää jalkapallolle. Mies tilaa tv:n urheilukanavia niin, että voi katsoa futista kellon ympäri – ainahan jossain on matsi! Hänen kotinsa on täynnä futismuistoja ja lomat suuntautuvat sinne, missä voi valokuvata kuuluisia stadioneita, otteluiden katsomisen lisäksi toki. Mies muistaa ulkoa yksityiskohdat pelaajista ja joukkueista, niiden menestyksestä ja historiasta. Lätkä ei ole mitään, yleisurheilu tylsää, pesäpallo jopa ärsyttävää. Tärkeää on vain futis.

Olen NIIIIN kateellinen tälle futishullulle. Itse ymmärrän jalipallosta yhtä vähän kuin lammas Lamborghinista, mutta kadehdin hänen innostustaan ja sitä aitoa iloa, mitä futis hänelle tuottaa. Kateuttani ei yhtään vähennä se, että hän tekee töitäkin jalkapallon parissa. Miten joku voi olla niin onnekas?!

Tämän tuttavuuden myötä olen pohdiskellut miten toisin omaan työhöni samanlaista intoa. Muistan, kun aloitin nykyiset hommat, olisin voinut maksaa siitä ilosta, että saan tehdä tätä työtä. Miksi ei enää tunnu samalta? Ja ennen kaikkea: mitä olen itse ajatellut tehdä asialle?

Parasta aloittaa A:sta, ajattelusta. Kuulin sivukorvalla, miten kampaajani totesi uravalinnan kanssa tuskailevalle nuorelle asiakkaalleen, että kaikissa töissä tulee jokin paikka kipeäksi. Lause jäi askarruttamaan, ja tottahan se on: käsi kipeytyy niin kauhan varressa kuin hiirtä heilutellessa, selkävaivaisia löytyy toimistoista ja raksalta. Jos ei kroppaa ahdista, niin sitten päätä.

Ehkä pitäisi lakata odottamasta olosuhteiden paranemista ja keskittyä siihen, mikä on jo hyvin. Esimerkiksi voisin kokeilla minuutin ajan luetella mielessäni mahdollisimman monta asiaa, jotka ovat hyvin: aurinko paistaa, lounaalla on nakkeja, yksi työtehtävä onnistui, työkaveri ilahdutti... Tänään keksin 18 asiaa minuutissa, paranisiko tulos huomenna?

Lisäksi voisin etsiä ne puolet omasta työstäni, jotka saisivat minut uudelleen innostumaan. Ihan varmasti ne ovat jossain jäljellä – hautautuneet vain epävarmuuteen, kiireeseen ja silpputyöhön. Luen Jari Hakasen Työn imu -kirjasta, että työtään voi muokata esimerkiksi hankkimalla itselle apua ja lisäkoulutusta, lisäämällä työn haasteellisuutta, muokkaamalla tapaa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja tarkastelemalla työnsä tarkoitusta.

Kokeilenpa tätä viimeistä, sehän on se klassinen tarina tiilien kantamisen ja katedraalin rakentamisen eroista. Sama työ tuntuu erilaiselta riippuen siitä miten sen hahmottaa: työsuorituksen toistamisena vai suuremman tavoitteen osana. Mikä voisi olla katedraalin rakentamista minun työssäni? Missä isommassa kokonaisuudessa saan olla mukana?

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta.