Aika rajoilla

Työllä on aikansa, rytminsä ja ajoituksensa. Oman työn aikatauluttaminen on usein erityisesti asiantuntijoilla omassa hallinnassa. Olemme autonomisia. Vai olemmeko?

Harva meistä työskentelee täysin yksin, irrallaan muista ja muusta maailmasta. Työt ovat ainakin minulla pahasti kietoutuneet muiden aikatauluihin ja tarpeisiin, muuttuviin vaatimuksiin ja järjestelmiin. Toimimme vahvasti sidoksisessa työssä, jossa kokonaisuus rakentuu erillisistä, toisiinsa kytkeytyvistä osasista. Pieni viive tai häiriö voi sotkea laajan joukon aikastruktuurin. Ainakin minun työni autonomia on moni-ilmeistä, toisinaan hämärää, joskus täysin kateissa. Samaan aikaan autonomiseen työhön voi olla varsin heikko kontrolli.

Työaikaraamien sisällä käyn aikaneuvotteluja eri tahojen kanssa, joilla on omat rytminsä ja aikarakenteensa. Erilaiset ajalliset rakenteet ohjaavat toimintaani, mutta samaan aikaan luon itse toiminnallani uusia ajallisia rakenteita ja rytmejä, joihin moni joutuu mukautumaan.

Aina aikarakenteiden synkronointi ja yhteisen rytmin löytyminen eivät onnistu, ja ajallinen järjestys rikkoutuu. Ihmiset jäsentävät aikaa, suhtautuvat esimerkiksi määräaikoihin, eri tavoin. Samoin eri tahojen sitoutuminen yhteiseen tekemiseen voi olla eritasoista. Toisinaan taas järjestelmän toimimattomuus voi olla syynä ajallisen järjestyksen rikkoutumiseen.

Vahvaan sidoksisuuteen liittyvä ajallinen epäjärjestys on tuskallista erityisesti järjestelmälliselle mutta autonomiaan pyrkivälle mielelle. Meitä myös ohjataan vahvasti suunnitelmallisuuteen, askeleittain lineaarisesti etenevän näkökulman omaksumiseen erilaisin etu- ja jälkikäteiskontrollin keinoin. Etenikö hommat niin kuin oli suunniteltu? Saavutimmeko asetetut tavoitteet ajallaan vai aika rajoilla? Millainen toimintalogiikka sopisi uusille, toisinaan epäsynkronisille aikarajoille?

Näihin kysymyksiin lähdemme etsimään vastauksia juuri käynnistyneessä, uudessa Työsuojelurahaston rahoittamassa tutkimushankkeessamme (114079).

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana AikaJärjestys asiantuntijatyössä -tutkimushankkeessa. Hankkeen tuloksena syntyy apuvälineitä asiantuntijatyön ajallisen järjestyksen hahmottamiseen ja jäsentämiseen.

Kuka, mitä, milloin ja missä?

Vesivahinko. Lapioimme vedet kellarista, soitto vakuutusyhtiöön. Odotusta. Mukaan tarvitaan talonyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Päivien päästä paikalle saapuu tarkastaja jostain firmasta, toisena päivänä korjaaja toisesta. Sitten taas mitään ei tapahdu. Epäselvä lasku. Eikös tämä mennytkään vakuutuksen piiriin. Soittelua eri tahoille. Homma on kesken. Kynnykset pitäisi vaihtaa, joku mies jostakin firmasta kävi irrottelemassa vanhat. Yhden kynnyksen paikalla törröttää nauloja.

Kenelle soitamme, kenelle valitamme kehnosta viipyilevästä työstä ja törröttävistä nauloista. Kun toimitaan yhteistyössä verkostomaisesti, käytetään alihankintaa tai homma hoidetaan muuten eri tahojen yhteistyönä, homma hoituu kun jokainen hoitaa osuutensa, toimii sovitulla tavalla odotusten mukaisesti.

Miksi homma ei kuitenkaan aina rokkaa: basisti ei ole paikalla, kitara on epävireinen ja rumpali, tuo viekas kettu tapailee taas väärää kappaletta.

Työssä yhden toimiminen vastoin odotuksia voi heijastua laajalle, etenkin, jos toimitaan verkosto- tai ketjumaisesti. Kun joku ei hoida syystä tai toisesta osuuttaan sovitusti, tämä voi sotkea kaikkien aikataulut, muuttaa työnjakoa tai heijastua muuten muiden työpäivän rakentumiseen. Toisinaan taas työn edistymistä sotkee rikkinäinen puhelin. Tieto ei kulje, se muuntuu matkalla tai tapahtuu väärinymmärryksiä.

Lisäksi kokonaisuuden tulisi olla jonkun hallinnassa. Etua on myös siitä, että jokainen kokee tekevänsä osaa kokonaisuudesta. Pieni osa ei ehkä juutu paikoilleen niin helposti, jos sen merkitys näyttäytyy oleellisena kokonaisuuden osasena.

Homma rokkaa, kun kaikki tietävät kuka soittaa ja mitä, biisi on yhteinen ja osoite ja aika myös basistin tiedossa.

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

Jalipallosta työn tuunaamiseen

Tuttavani elää jalkapallolle. Mies tilaa tv:n urheilukanavia niin, että voi katsoa futista kellon ympäri – ainahan jossain on matsi! Hänen kotinsa on täynnä futismuistoja ja lomat suuntautuvat sinne, missä voi valokuvata kuuluisia stadioneita, otteluiden katsomisen lisäksi toki. Mies muistaa ulkoa yksityiskohdat pelaajista ja joukkueista, niiden menestyksestä ja historiasta. Lätkä ei ole mitään, yleisurheilu tylsää, pesäpallo jopa ärsyttävää. Tärkeää on vain futis.

Olen NIIIIN kateellinen tälle futishullulle. Itse ymmärrän jalipallosta yhtä vähän kuin lammas Lamborghinista, mutta kadehdin hänen innostustaan ja sitä aitoa iloa, mitä futis hänelle tuottaa. Kateuttani ei yhtään vähennä se, että hän tekee töitäkin jalkapallon parissa. Miten joku voi olla niin onnekas?!

Tämän tuttavuuden myötä olen pohdiskellut miten toisin omaan työhöni samanlaista intoa. Muistan, kun aloitin nykyiset hommat, olisin voinut maksaa siitä ilosta, että saan tehdä tätä työtä. Miksi ei enää tunnu samalta? Ja ennen kaikkea: mitä olen itse ajatellut tehdä asialle?

Parasta aloittaa A:sta, ajattelusta. Kuulin sivukorvalla, miten kampaajani totesi uravalinnan kanssa tuskailevalle nuorelle asiakkaalleen, että kaikissa töissä tulee jokin paikka kipeäksi. Lause jäi askarruttamaan, ja tottahan se on: käsi kipeytyy niin kauhan varressa kuin hiirtä heilutellessa, selkävaivaisia löytyy toimistoista ja raksalta. Jos ei kroppaa ahdista, niin sitten päätä.

Ehkä pitäisi lakata odottamasta olosuhteiden paranemista ja keskittyä siihen, mikä on jo hyvin. Esimerkiksi voisin kokeilla minuutin ajan luetella mielessäni mahdollisimman monta asiaa, jotka ovat hyvin: aurinko paistaa, lounaalla on nakkeja, yksi työtehtävä onnistui, työkaveri ilahdutti... Tänään keksin 18 asiaa minuutissa, paranisiko tulos huomenna?

Lisäksi voisin etsiä ne puolet omasta työstäni, jotka saisivat minut uudelleen innostumaan. Ihan varmasti ne ovat jossain jäljellä – hautautuneet vain epävarmuuteen, kiireeseen ja silpputyöhön. Luen Jari Hakasen Työn imu -kirjasta, että työtään voi muokata esimerkiksi hankkimalla itselle apua ja lisäkoulutusta, lisäämällä työn haasteellisuutta, muokkaamalla tapaa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja tarkastelemalla työnsä tarkoitusta.

Kokeilenpa tätä viimeistä, sehän on se klassinen tarina tiilien kantamisen ja katedraalin rakentamisen eroista. Sama työ tuntuu erilaiselta riippuen siitä miten sen hahmottaa: työsuorituksen toistamisena vai suuremman tavoitteen osana. Mikä voisi olla katedraalin rakentamista minun työssäni? Missä isommassa kokonaisuudessa saan olla mukana?

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta. 

Pilkut, vilkut ja muita yhteispelin sääntöjä

Lomalla pääsin retkeilemään ristiin rastiin Ranskassa. Autonrattiin en uskaltautunut, sillä jo kartturinpaikalta täkäläinen liikenne näytti sen verran holtittomalta suhailulta, että turvallisempaa oli pysyä tarkkailijana.

Esimerkiksi vilkkua ei suinkaan jaksettu aina käyttää poistuttaessa lukemattomista liikenneympyröistä tai käännyttäessä risteyksestä. Useampikaistaisilla teillä liikkuminen sen sijaan perustui vahvaan vilkunnäyttöön: kaistoja vaihdettiin jatkuvasti, ja kanssa-autoilijoille oma kurvaus viestittiin valoilla.

Parkkipaikkaa sai kaupungissa usein etsiä tuskallisen pitkään. Toisaalta joku saattoi ratkaista

parkkipulman napsauttamalla hätävilkut päälle ja poistumalla autosta – ihan sama, missä kohtaa tietä tai parkkialuetta oltiin. Tällainen pikavisiitti sai kestää reippaan vartinkin. Eikä siinä kukaan torvia töräytellyt, sadatellut tai näytellyt käsimerkkejä. Outoa, sanoin minä, suomalainen, pelkääjän paikaltani.

Entäpä jalankulkijat? Punainen valo oli enemmän viitteellinen kuin kielto. Kerran punaisissa seistessämme näin kuskin näyttävän käsillään meille ”stop”, jotta uskoisimme hänen olevan pian aikeissa syöksähtää suojatien yli. Niin. Meillehän se punainen paloi, mutta autoilija tunsi paikallisen jalankulkijan aatokset. Milloin tahansa tennarini olisivat voineet talsia seepraraidoille.

Kaikesta sekavanoloisesta puikkelehdinnasta huolimatta en nähnyt matkallani ainuttakaan liikenneonnettomuutta. Homma ei siis ollutkaan aivan kaoottista, muille kuin minulle. Olin tottunut erilaiseen.

Säännöistä sovellukseen

Jos joka kielessä on pilkuille omat sääntönsä, niin totta vie on myös vilkuille. Ranskalaisessa liikenteessä oli omat kirjoittamattomat lakinsa, joita paikalliset tuntuivat sujuvasti noudattavan.

Pilkkusäännöille on omat opuksensa, jotka auttavat kirjoittajan oikeille urille. Vilkkusääntöjäkin on taatusti erilaisia eri yhteisöissä. Ei tarvitse mennä edes maasta toiseen huomatakseen, miten moninaisen koodiston harjoittamista arkeen kuuluu vaikkapa eri organisaatioissa. Sääntö ja sen käytännön sovellus – siinä vasta parivaljakko.

Seuraavan kerran, kun työpaikallanne päädytte siihen, että on syytä kirkastaa yhteisönne pelisäännöt ja laatia niistä huoneentaulu, keskustelkaa siitä, mihin pelkkä säännön kirjaaminen riittää. Miten kukin oikeastaan ymmärtää pelisäännöt: miksi niitä kaipaa juuri tiettyyn tilanteeseen tai mikä vanhoissa säännöissä mättää? Voisiko sittenkin puhua konkreettisten toimintatapojen kehittämisestä, yleiselle tasolle jäävien pelisääntöjen sijaan?

Heli Heikkilä

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

Etänä kotona, etänä kaupungilla

Pidän etätyöpäiviä muutamia kertoja kuussa, kun haluan keskittyä johonkin tekemiseen, joka oikeasti vaatii omaa rauhaa. 

Etätyöpäiväni toistuvat samalla kaavalla: herään herätyskellon kilkkeeseen, sukellan valtavan pinkin aamutakin uumeniin, valmistan aamupalaa ja suuntaan tukka pystyssä kannettavan ääreen, joka möllöttää valmiina ja vaativana ruokapöydällä. Selaan nopeasti sähköpostit läpi, vastaan niihin tärkeisiin, suljen sähköpostin ja rupean hommiin.

Havahdun lounasaikaan kurnivaan vatsaan. Vaellan jääkaapille, ja syön mitä sattuu löytymään. 

Olen opetellut siirtymään lounaan ajaksi pois koneen äärestä. Duunissa tallustelen työpaikkaravintolaan, kotona sohvalle. Lounaan jälkeen palaan koneelle ja tarkistan sähköpostit uudestaan. Vastattuani niihin tärkeisiin jatkan taas hommia. 

Iltapäivällä väsähdän. Olen istunut koko päivän koneella ja kaipaan työkavereiden pälpätystä ja iloisia kahvihetkiä. Keitän kupin teetä ja juon sen sohvalla istuen, sisustuslehteä selaillen. Tässä vaiheessa päivää keskittymiskyky ei ole enää entisensä, joten siirryn suosiolla vastailemaan niihin loppuihin sähköposteihin ja muiden pikkuhommien hoitamiseen. 

Lopetan työpäivän yleensä silloin kun ovi kolahtaa merkiksi siitä, että asunnossa elelevä toinen arjen sankari on saapunut töistä. 

Havaintoja etätyöstä kotona: 

• Ajatusta vaativat työt edistyvät ihan eri tavalla, kun keskeytyksiä on vähemmän: kotona en ole sähköpostiaddikti, jonka on pakko vastata kaikkeen heti. 
• On hyvä selvittää, millainen työntekijä on ja milloin on tehokkaimmillaan. Minun työaikani on tehokkaimmillaan aamupäivästä, joten sijoitan sekä etänä että työpaikallakin vaativimmat työt aamuun.  
• Etätyön haittapuoli: kaipaan seuraa. 

Erilainen etätyö

Tänään on erilainen etätyöpäivä. 

Puen aamulla päälle oikeat vaatteet, pakkaan kannettavan lisälaitteineen laukkuun ja suuntaan kohti keskustaa. Tänään teen etätöitä keskustan etätyöpisteissä.  

Bussissa havahdun syntiseen fiilikseen. Tässä sitä matkustetaan kohti keskustaa ohi työpaikan. Olen täysin ehdollistunut siihen, että töitä tehdään joko työpaikalla tai satunnaisesti kotona. Ja jos töitä tehdään kotona, niin koneen äärestä ei poistuta ilman pätevää syytä. Ja tässä minä mennä matkustan kohti Kirjasto 10:iä. Olihan tämä nyt sallittua? Uskooko kukaan, että olen oikeasti menossa tekemään töitä, kun hymyilyttää niin kovin?

Katumusharjoituksena vastailen työsähköposteihin kännykällä jo bussissa. 

Kirjasto 10

"Valitse vapaasti joku paikka", ihanan palveluhenkinen työntekijä opastaa minua, kun tiedustelen missä kannattaisi tehdä töitä. Silmiini osuu jättimäinen nahkatuoli. Valtaan siis sen, vaikka työntekijä huomauttaa, että olen vallannut musiikinkuuntelupisteen. Lupaan siirtyä, mikäli joku haluaa tulla kuuntelemaan Mozartia (ei halunnut). 

Laitan kuulokkeet korville, PJ Harveyn soimaan Spotifysta ja alan tahkota töitä. Vajaa kolme tuntia myöhemmin havahdun siihen samaan kurnivaan vatsaan, joka kotona ja töissäkin ilmoittelee itsestään. Pakkaan kamat, jätän haikeat hyvästit nojatuolille ja suuntaan lounaalle.  

Kaupunkiverstas

Seuraava etätyöpaikka on Lasipalatsilla, joten päätän nauttia kevyen lounaan siellä.

Syötyäni Café Lasipalatsissa lohileivän ja kahvin kipaisen portaat ylös Urban Officeen, jossa on jos jonkinmoisia etätyöpisteitä. Kaksi kokoustilaa ovat etukäteen varattavissa, ja minulle kerrotaan, että ne ovatkin yleensä päivisin varattuja. Muihin tiloihin ja pöytiin voi istahtaa, kun ne ovat tyhjiä. Täältä löytyy myös muutama yksintyöskentelyyn tarkoitettu Silence-tuoli. Nappaan yhden juuri vapautuvan loossin, josta on näkymät suoraan kiireiselle Manskulle.

Tappelen aikani wlanin kanssa, kunnes saan Lasipalatsin avoimen verkon toimimaan. Ärsyttää, että Urban Officen oma wlan ei saamastani salasanasta huolimatta pelitä. 

Laitan kuulokkeet taas korville ja harmikseni huomaan, että alakerran kahvilan ja kokoustavien ihmisten äänet kuuluvat läpi kuulokkeiden ja musiikin. Katselen kateellisena punaisia, mukavilta näyttäviä ja nojatuolin näköisiä Silence-tuoleja. Ei tule yllätyksenä, että ne ovat koko ajan varattu.  

Totean, että nyt olisi hyvä tehdä jotain parityötä tai pitää tiimipalaveria.

Havaintoja etätyöstä muualla kuin kotona: 

• Farkut ja ripsiväri tekevät olosta ammattimaisemman kuin aamutakki. 
• Ihanat, ihanat miljööt, nahkatuolit, keskustan fiilis… vaarana on unohtua tuijottamaan ulos ikkunasta kiireisenä juoksentelevia ihmisiä.
• Urban Officessa tai kirjastossa kukaan ei tule ovelle "yhden pikaisen" jutun kanssa. 
• Etätyön haittapuoli: olen yhä seurankipeä. 

Postscript

Etäpäivät ovat mahtavia silloin, kun niille on oikeasti tarvetta. Kokeilkaa rohkeasti kahviloita, etätyöpisteitä tai kirjastoja, työn tekeminen tuntuu erilaiselta kuin kotona!

Vinkkejä:

• Rauhalliseen, yksin suoritettavaan ajatus-/kirjoitustyöhön suosittelen kirjastoa. Kirjasto 10 saa minulta 10 pistettä!
• Kokousta kannattaa tulla pitämään Lasipalatsin Urban Officeen. Tilassa on liian meluisaa ajattelutyölle, mutta työtovereiden kanssa brainstormaukseen tilat ovat oikein sopivat. Ja Café Lasipalatsista voi napata kahvit mukaan pieneen kokoustilaan. 
• Kuulokkeet ja nettiradio/spotify/musiikki on hyvä idea, kun haluaa sulkea elämän äänet ulkopuolelle. (PJ Harvey on hyvää työntekomusiikkia.) 
• Suosittelen selvittämään, miten mobiililaajakaista toimii – siltä varalta, että avoimet ja julkiset wlanit eivät toimikaan ihan niin helposti kuin luulet. 

Huomenna torstaina 18.9. on loistava mahdollisuus testata etätyötä, sillä on Kansallinen etätyöpäivä. Itse aion siirtyä sille Kirjasto 10:n nahkatuolille, ehkä treffataan siellä!

Kiti Sirén

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen koulutuskoordinaattori, joka diggailee oman työn tuunaamisesta ja pehmeistä nahkaisista nojatuoleista.

***********************

Microsoft ja Työterveyslaitos kumppaneineen järjestävät Kansallisen etätyöpäivän torstaina 18.9.2014. Etätyöpäivän suosio on kasvanut vuosi vuodelta, ja viime vuonna 23 982 suomalaista ja 714 organisaatiota osallistui kampanjaan. Tänä vuonna etätyöpäivän teemana on Työn uusi johtajuus. Tutustu ja ilmoittaudu mukaan osoitteessa etätyöpäivä.fi!