Huumori – NSFW*?

Kuva: Stockbyte.

Seurasin joitain vuosia sitten koulutustilaisuutta, jossa kyseisen organisaation johtaja kertoi osana omaa puheenvuoroaan varsin härskin vitsin. En ryhdy tuota vitsiä tähän toistamaan, todettakoon että huumori rakentui sukupuoleen liittyvien stereotypioiden, sovinismin ja seksimin varaan. Ärsytti. Johtajan mielestä tarinan opetus sopi hyvin ko. firman toimintaan. Ehkä sopikin, mutta juttu oli tökerö. Johtaja sai palautetta vitsistään. Seuraavalla kerralla (sama koulutus toistettiin useamman kerran) johtaja totesi saaneensa aiemmalta kerralta paljon palautetta tästä vitsistä, mutta koska hänen mielestään tarinan opetus oli varsin hyvä hän aikoi kertoa vitsin uudestaan. Ja kertoikin. Ärsytti vielä enemmän.

Huumori on tunnetusti vaikea, taitoa ja tilannetajua vaativa laji. Siinä missä jaettu ilo on paras ilo, voi huumori työpaikalla myös tehdä hallaa ja ärsyttää. Kaikki ovat varmasti kuulleet niitä huumorin varjolla kerrottuja juttuja, joita kuunnellessa hymy pitää puristaa huulille väkisin myötähäpeän ja vaivaantumisen ollessa päällimmäisiä tuntemuksia. Tyypillisiä esimerkkejä: sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ikään, etniseen taustaan, pukeutumiseen, painoon, pituuteen tai hiustenväriin pohjautuvat jutut. Heh heh…

Edellisten lisäksi musta huumori, sarkasmi, kaksimielisyydet ja rivot vitsit kuuluvat NSFW -listalle. Samaan nippuun voidaan heittää vielä politiikkaa koskettelevat herjat, sisäpiirin vitsit ja ne, joiden ymmärtäminen vaatii erityistä tietoa tai harrastuneisuutta. Tulee pitkä lista.

Kuitenkin monet työyhteisöt, joiden kanssa minulla on ollut ilo tehdä töitä, nostavat huumorin keskeiseksi voimavarakseen työssä. Ilmaisut kuten "meillä on aina vähän pilkettä silmäkulmassa", "kyllä meillä töitä tosissaan tehdään, muttei vakavissaan" tai "ei tätä työtä kukaan jaksaisi jos ei välillä voisi nauraa asioille yhdessä" viestivät minulle työyhteisöstä, jolle huumori tuottaa hyvää ja auttaa jaksamaan hankaluuksiakin. Yhdessä nauraminen yhdistää. Tunnustaudun tässä itse huumorin ystäväksi ja harjoittajaksi, myös työssä.

Milloin huumori sitten on work safe, työhön tai työpaikalle sopivaa? Kun kaikki ymmärtävät vitsin, eikä se loukkaa ketään. Nauretaan yhdessä, ei jollekulle. Itse olen todennut, että omasta itsestä ammennettu huumori on turvallisinta mahdollista.

Jouni Sipponen
Kirjoittaja on insinööri :)

* Otsikon lyhenne tarkoittaa työhön tai työpaikalle sopimatonta (Not Suitable/Safe For Work).

Mikä erottaa zombin ja tehokkaan työntekijän?

Kuva: sxc.hu

Tämä tarina on totta.

Kännykkä piipittää puoli seitsemän. Painan torkkua ja jatkan unia. Vaimo sen sijaan nousee reippaasti ja aloittaa aamun touhut. Taas piippaa. Kesken unien. Raajat painavat tuplasti ja aivotoiminta on alkuliman tasolla. Aivan kuin ruokapöydässä olisi lautanen otettu kesken kaiken nenän edestä. Njää njää, enempää ei heru. Tällä on pärjättävä. Vaimo lähtee reippaana ja ajoissa töihin kun itse valun aamupalalle. Itsekurin äärimmilleen pinnistäen selviydyn työpaikalle.

Henkinen sumu ei kuitenkaan suostu laskeutumaan ja sinnittelen iltapäivään rutiininomaisella suorittamisella. Innovatiivisuudesta en jaksa edes unelmoida kun taistelen pysyäkseni arjen kyydissä. Kotona tulee palautetta tuppisuuna jurottamisesta ja aamun äreydestä. Ei kai minun ole pakko murista kun toinen vain yrittää tsempata minua hereille? No hoidanpa edes tiskit ja iltauutisilta heti nukkumaan. Älysin lopulta sentään, että jotain tarttis tehdä. Työterveyslääkärin ja erikoishammaslääkärin kautta diagnoosiksi varmistui lievä asentoriippuvainen uniapnea.

Mikä siihen sitten tepsisi? Kaikki olimme sitä mieltä, että tennispallo paidan selkään ommeltuna-temppu oli silkkaa höpötystä. Siispä hammaslääkärini muovaili minulle melko kalliin purulelun. Ylä- ja alahampaille tuli omat akryylikiskot, jotka lukkiutuvat yhteen niin, että alaleukaa vedetään eteenpäin. Tarkoitus oli vähentää kuorsausta ja yöllisiä hengityskatkoksia tekemällä nieluun lisää tilaa hengittää. Ja toimihan se tavallaan. Mutta kun se myös piti suun auki.

Yöllä piti nousta kerran pari juomaan suun kostukkeeksi. Nukahtaminenkin oli vaikeaa suu pullollaan muovia. Lopulta kypsyin härvelin hankaluuteen ja se sai jäädä. Seuraavaksi leukalihas kipeytyi ja pureskellessa alkoi leukanivel paukkua. No voi änkeröinen! Apnean lisäksi ilmeisesti purin hampaitani öisin voimakkaasti yhteen ja ilman suojaa ne kuluisivat nopeasti. Rakennettiin siis toinen kallis purulelu. Tällä kertaa se peitti vain ylähampaat ja neutraloi leuan asennon. Hampaat ja leuka tuli näin pelastettua mutta entäs ne yölliset sukellukset?

Paras ratkaisu tähän mennessä on ollut ensi näkemältä huijaukselta vaikuttanut silikonilaastari. Olen nyt pari viikkoa katsellut sitä kirjaimellisesti nenän vartta pitkin aina nukkumaan mennessä. Mutta se toimii. Tajuan taas pitkästä aikaa miltä muista ihmisistä tuntuu kun yöunet oikeasti riittävät ja paukkuja riittää niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Jäljellä on enää selvittää voiko härpäkkeen korvata pysyvämmällä ratkaisulla. Suostuvatkohan ne leikkaamaan henkireikiä isommiksi? Samalla on herännyt myös kysymys siitä kuinka moni muu mahtaakaan tyytyä luulemaan ajatuksenjuoksunsa hitauden olevan osa persoonallisuuttaan, vaikka taustalla voi olla myös diagnosoimaton uniapnea.

Jos sinuakin ihmetyttää mistä ihmeestä työtoverit ammentavat energiansa ja jos maan vetovoima tuntuu aamuisin sänkysi kohdalla erityisen suurelta, niin ota asia puheeksi työterveyshuollossa. Minullakin oli hyvin harvoin selkeitä uniapnean oireita kuten aamuisia päänsärkyjä. Sen sijaan jatkuva alisuoriutumisen tunne on kulkenut mukana kauan, minkä vuoksi kuvittelin ongelmien olevan osa elämääni. Monenlaisia virityksiä kokeilleena tiedän nyt, että hoidot voivat olla hankalia saada sekä käyttää mutta ainakin omalla kohdallani kaiken sen vaivan arvoisia. Suomi nousuun paremmin nukkumalla!

Jani Ruotsalainen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, jonka välillä onnistuu pitää jalat maassa, vaikka ajatukset lentävätkin.

Prööh prööh, verkkotoimittajan sieraimet sanoivat...

Olen tuuminut, että pätkätyöläiselle omien työhön liittyvien vahvuuksien tunnistaminen on tärkeää. Tuumin, että se on tärkeää työnhaussa, sillä pitää tuntea itsensä hyvin, jotta järkevää työtä voi saada. Oman osaamisen ja nykytyön haasteiden tunnistaminen on kuitenkin varmasti tärkeää myös siinä kuuluisassa pitkässä juoksussa, jos ja kun arkinen aherrus jatkuu vuodesta toiseen.

Jos minulta on kysytty, mitä normaalina työpäivänäni tapahtuu, niin en ole oikein osannut vastata. "Olen verkkotoimittaja", sanon, vähän kuin Heikki Silvennoinen sketsissään toteaa puhelimessa vaimolleen: "Mä oon lentäjä..." Kyllä sitä työpäivinä kuitenkin kaikenlaista tulee tehtyä. Osaan myös monenlaista, uskon, vaikka töihinsä rutinoituneena on helppo alkaa ajatella, että kaikkihan nämä hommat hoitaisi. Mutta mistä tietäisin, että mitä teen ja mitä osaan?

Keksin yhden mahdollisen vastauksen ongelmaan: se on "päivän prööhin" ylöskirjaaminen. Jokaisen työpäivän päätteeksi kirjoitan yhden asian ylös, jonka hoidin hyvin tänään. Prööh-sana tulee siitä, että kun on kovin innostunut jostain, hengitys kulkee nenän kautta pöristen. Kuvitelkaa innostunut sonni, sieraimet höyryävänä prööh, prööh - siihen moodiin haluan itseni!

Jos muistaa ennen kotiinlähtöä merkitä onnistumisensa ylös, sen keksiminen ei useinkaan ole vaikeaa, mutta se on outoa, lähes surullista, että jos yhtenäkin päivänä unohtaa merkitä ylös prööhinsä, sitä on vaikea seuraavana muistaa. Päivät menevät yhdeksi massaksi, josta mikään ei nouse esiin. Mitä jos olisin miettimättä asiaa kuukauden? Entä jos vuoden, viisi vuotta, kaksikymmentä?

Suosittelen jokaista testamaan päivän prööhin kirjaamista. Se voi tuntua hoopolta aluksi ja toisinaan väkinäiseltä - eihän itsensä kehuminen ole meillä tapoihin kuulunut... Mutta toivon, että se auttaa minua pysymään terhakkana ja työstäni innostuneena.

Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja.

Yksinkertainen, ekologinen, kestävä... Design-pisuaari tietenkin!

Minäkin vierailin Guggenheim-museossa. Yhdessä monien japanilaisten ja amerikkalaisten eläkeläisten kanssa. Museo on kuin elämä itse: monimutkaisen mielenkiintoinen, joustavia kaaria ja pehmeitä leikkauksia, pyörryttäviä korkeuksia, mutta myös pimeitä kulmia ja eksyttäviä labyrintteja. Olin vaikutettu, vaikka en G-fani ole ollutkaan.

Ympäristökin innosti. Museota sivuava joenranta on viihtyisä, siisti ja ihmiselle suunniteltu. Penkkejä ja paikkoja joissa mieli lepää. Kaupunkilaisia kirjoja lukemassa, lasten kanssa, toistensa seurasta nauttimassa. "Mäyräkoiria" ei näkynyt, ei myöskään mäkkärilaatikoita.

Kuvan pisuaareista on vielä hieman matkaa design-pisuaareihin.

Mikä minua ilahdutti erityisesti, oli pisuaari puiston reunalla. Nopea, hygieeninen ja asiakasystävällinen laitos oli ahkerassa käytössä.

Uusvanha innovaatio tarjosi turvallisen suojan myös naiskäyttäjille. Pisuaari ei kolikkoja kaivannut, ei tarvinnut jonottaa.

Kampissa kaikki on toisin. Lauantai-aamu paljastaa edellisen illan ja yön onnet ja murheet: mäyräkoiraraadot ja litistyneet sakupurkit, porttiin pissatut reviirijäljet.

Syytämmekö holtitonta nuorisoa roskaamisesta ja julkisella paikalla virtsaamisesta? Onko ratkaisu kontrollin ja järjestyksenpitäjien lisääminen kaduille? "Patukkaa pempulle ja mars, mars! Sillä siitä pääsisi." Näin kirjoitti Taavetti Heikkinen jo 70 vuotta sitten. Tuleeko julkisella paikalla virtsaamisesta rangaista? Vai onko ongelma se, että julkisia käymälöitä ja roskiksia on yksinkertaisesti liian vähän?

Ilmainen vihje kaupunkipäättäjille: pisuaarit takaisin meillekin! Ei monimutkaisille ja rahaa vaativille toiletti-rakennelmille, ei pissapoliiseille, kyllä yksinkertaisille, ekologisille, kestäville kaupunkikuvaa ehostaville uusdesign-pisuaareille.

Helsinki on maailman design-pääkaupunki 2012. Muotoiluperinnettämme arvostetaan kansainvälisesti. Kun Helsinki haluaa olla designin ja hyvän kaupunkielämän edelläkävijä, siihen sopii hyvin pisuaarin maailmanvalloitus. Tehdään pisuaarista laadukkaan kaupunkielämän brändi: hyödyllinen, kansalaisten arvostama, josta turisteillekin jää myönteinen muistijälki. Tehdään Suomesta design-pisuaarien luvattu maa ja turistikohde!

Enemmän kuin itse G-museota, tarvitsemme hyvää elämää, välittämistä naapureista, kaupunkilaisista, toinen toisistamme. Jotta saavutamme tämän, rohkeita ideoita, uusia avauksia ja ääneen unelmoimista tarvitaan niin vapaalla kuin työssäkin!


Harri Vainio
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja.

Vaihtelu on hyvän työn edellytys

Työhönkin saa vaihtelua tekemällä sitä välillä eri paikoissa. Kuva:sxc.hu.

Olen harrastanut juoksua 30 vuotta. Sen merkitys minulle henkilökohtaisesti on vaihdellut paljon vuosien varrella. Alussa pitkänmatkanjuoksu oli haaste, joka kiinnosti sellaisenaan. Ajattelin, että varmaankin minäkin pystyn juoksemaan 10 km, 20 km ja maratoninkin, jos muut pystyvät siihen. Myöhemmin juoksun merkitys rentoutuskeinona ja vastapainona istumatyölle korostui. Nyt kuusikymppisenä arvostan erityisesti juoksun terveysvaikutuksia. Koen taaksejääneet kilometrit terveydellisenä investointina, jota aion jatkossakin kartuttaa.

Kaiken edellä mainitun lisäksi juoksu on antanut paljon ajatuksia ja työhön liittyviä analogioita. Yksi niistä liittyy harjoituksen variaation välttämättömyyteen. Juoksua voi harrastaa monella tapaa. Voi juosta kerta kerran jälkeen samat 10 km ja näin saada hyvän terveyden kannalta riittävän liikunta-annoksen. Pitkän päälle tämä tappaa ilon juoksusta ja harrastus loppuu ennen pitkää. Jotta lajia voi harrastaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen sitä pitää varioida ja siihen pitää liittyä päämääriä. Itse olen taipuvainen junnaavaan toistoon, mutta olen pakottanut itseni vaihteluun sekä harjoittelussa että hölkkätapahtumissa. Vaihtelen harjoitusmatkojen pituutta ja sisältöä. Joskus juoksen tasavauhdilla ja joskus intervallia. Ilmoittaudun säännöllisin väliajoin johonkin juoksutapahtumaan. Näin saan lisämotivaatiota harjoitteluun.

Myös työ vaatii variaatiota, olipa se kuinka mielenkiintoista tahansa. Työn imuun liittyvä tutkimus osoittaa, että työhön liittyvä onnen kokeminen voi syntyä vain haasteiden lisäämisen ja tiedollisen tason kasvun kautta. Jos työ alkaa junnata samoja latuja päivästä toisen siitä katoaa ilo vääjäämättä. Työhön saa variaatiota tekemällä sitä eri paikoissa, esimerkiksi etätyönä kotonaan tai kahvilassa, ja tekemällä sitä eri ihmisten kanssa. Työn vaikeuskerrointa voi lisätä paneutumalla johonkin sen yksityiskohtaan ja osallistumalla johonkin kurssiin tai tapahtumaan jolla oma osaaminen karttuu.

Guy Ahonen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Tiedolla vaikuttamisen toiminta-alueen johtaja.