Mukavan epämukavaa

Ala-asteen ensimmäisen luokan opettajallani oli mainio sanonta. Hän oli sitä mieltä, että ihminen seisoo kahdeksan tuntia vaikka aidanseipäänä.

Olen huomannut, että ihmisillä on usein taipumus tehdä niitä asioita, joita he ovat ennenkin tehneet hyvin. Jos olet hyvä uimaan, uit mielelläsi. Jos olet hyvä tekemään kokousjärjestelyjä, saat ne vastaisuudessakin tehtäväksesi. Fine. Asiat sujuvat sukkelaan ja ilman turhaa ahdistusta.

Tässä helppouden tunteessa piilee kuitenkin suuri vaara.

Oma mukavuusalue alkaa nimittäin salakavalasti pienentyä, jollei sieltä koskaan poistu.

Kohta huomaamme, ettemme halua tehdä asioita, joita olemme tehneet ennen. En lupaa tehdä Excel-kaaviota, koska edellisestä kerrasta on niin paljon aikaa. Ruotsin kielen sanasto ei muistu kouluajoilta enää mieleeni ja kommunikoin lahden toisella puolella kollegojen kanssa illanvietossa englanniksi – koska se vain on niin helppoa.

Silloin tällöin meidän kaikkien on suotavaa kärsiä tuskanhiestä ja vapisevista käsistä. Joka kerta kun selviydymme haasteesta, kehomme tuottaa endorfiinia ja sen avulla meidän on yhä helpompi suoriutua vielä vaikeammasta tilanteesta seuraavalla kerralla.

Olen huomannut, että omaa mukavuusaluetta voi päättää tietoisesti laajentaa sekä töissä että harrastuksissa.

Otan vastaan luentopyynnön aiheesta, joka tuntuu itsellekin vaikealta hahmottaa. Luentoa kootessa opin aiheesta lisää ja ajatukseni jäsentyvät. Teen töitä joskus kovan aikapaineen alla ja huomaan, että silloin on pakko keskittyä kaikkein olennaisimpiin asioihin – ja selviän kiireestä huolimatta riittävän hyvin.

Aloitin improvisaatioteatterin harrastamisen sen takia, että se oli ehdottomasti pelottavin harrastus, jonka keksin. Kiinan kielen alkeet eivät ole helppoja ja vaativat tuhansia tunteja työtä. Ratsastuksessa koen aika ajoin harrastusvuosistani huolimatta olevani täysin aloittelija, kun kyynel silmässä en saa ratsua tottelemaan pohjetta enkä ohjaa.

Joskus minulla on tunne, että en osaa, uskalla tai pärjää. Silloin muistutan itseäni, että olen osannut, uskaltanut ja pärjännyt ennenkin. Kahdeksan tuntia menee vaikka aidanseipäänä – jos päätän niin.

Hyppää epämukavuusalueelle ja yllätä itsesi. Väitän, että osaat aina enemmän kuin luuletkaan.


Venla Räisänen
Kirjoittaja työskentelee Työterveyslaitoksen Tampereen epämukavuusalueen toimipisteessä.

Epäonnistuminen kuuluu elämään

Johtamisen ja esimiestyön opeissa painotetaan onnistumisen kokemuksia. Pitäisikö puhua myös epäonnistumisista, mokista? Oppiminen ei ole taikuutta, vaan "se on väännetty epäonnistumisten rautalangasta".

Suomalaiset pärjäävät erilaisissa eurooppalaisissa vertailuissa yleensä hyvin. Näin myös onnellisuus- ja hyvinvointirankingeissä. On olemassa kuitenkin yksi poikkeus: suomalaisten sijoittuminen mittareissa, joissa mitataan itsetuntoa tai kykyä itsenäisesti sopeutua yllättäviin haasteisiin ('resilienssi', joustavuus), sijoituksemme putoaa keskiarvojen alle.

Itsetunnolla ja epäonnistumisella on yhteytensä. Miksi suomalainen häpeää epäonnistumista? Miksi mokaajalle käännetään selkä?

Kammomme mokaamiseen sikiää jo lapsena. Jo lapsi oppii kuumaa keittolevyä koskettaessaan, että samaa ei kannata toistaa. Jos itse löydän itsetuntoani kaihertaneita kokemuksia lapsuudestani, kansakoulun laulukoe nousee erityisesti pintaan. Kun epävarma, ujo alle 10-vuotias raakile pannaan luokan eteen ja opettaja antaa merkin aloittaa laulu, ei tuotos voi olla kuin epämääräistä mölinää, joka synnyttää suurta huvittuneisuutta ylen kriittisen ja osin vahingoniloisen yleisön edessä.

Olen myöhemmin oppinut jopa nauttimaan esiintymisestä yleisön edessä. Yleensä esiintyminen on sitä helpompaa, mitä suurempi tai vieraampi yleisö on. Singaporessa asiantuntijana esiintyminen on paineetonta, omassa laitoksessa esiintyminen voi olla hankalampaa. Vaikeinta edelleenkin on esiintyä omalle pienelle lähiympäristölleen - niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Mokaamisen oppikoulu on toisenlaista Yhdysvalloissa. Siellä hoetaan: "you are great, but so am I". Työelämässä, varsinkin yritysmaailmassa mokaajaa pidetään kokeneena ja virheen tekeminen on sallittua, suositeltavaakin. Siellä kupru kertoo tekemisestä ja luovuudesta.

Mielestäni työelämän mokat on otettava vakavasti, mutta niistä ei saa rangaista. Oma kokemukseni vahvistaa virheiden tekemisen ja niistä oppimisen tärkeyttä, niin kipeältä kuin se saattaa tuntuakin. Uskottava empaattinen johtaja voi minusta olla ainoastaan henkilö, joka on kulkenut oman saharansa - oman kuivan kautensa, ja oppinut kantapään kautta erheistään. Sellaisen henkilön on paljon helpompaa myös hyväksyä virheitä muiden tekemänä, ja tukea virheiden jälkeistä eteenpäinmenoa.

Harri Vainio

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja

Kansainvälinen epäonnistumisen päivä on 13.10. Katso suomalaisten merkkihenkilöiden ajatuksia epäonnistumisesta osoitteessa www.epaonnistumisenpaiva.fi

Moka on lahja! Lue juttu Työpiste-verkkolehdestä.

Huumori – NSFW*?

Kuva: Stockbyte.

Seurasin joitain vuosia sitten koulutustilaisuutta, jossa kyseisen organisaation johtaja kertoi osana omaa puheenvuoroaan varsin härskin vitsin. En ryhdy tuota vitsiä tähän toistamaan, todettakoon että huumori rakentui sukupuoleen liittyvien stereotypioiden, sovinismin ja seksimin varaan. Ärsytti. Johtajan mielestä tarinan opetus sopi hyvin ko. firman toimintaan. Ehkä sopikin, mutta juttu oli tökerö. Johtaja sai palautetta vitsistään. Seuraavalla kerralla (sama koulutus toistettiin useamman kerran) johtaja totesi saaneensa aiemmalta kerralta paljon palautetta tästä vitsistä, mutta koska hänen mielestään tarinan opetus oli varsin hyvä hän aikoi kertoa vitsin uudestaan. Ja kertoikin. Ärsytti vielä enemmän.

Huumori on tunnetusti vaikea, taitoa ja tilannetajua vaativa laji. Siinä missä jaettu ilo on paras ilo, voi huumori työpaikalla myös tehdä hallaa ja ärsyttää. Kaikki ovat varmasti kuulleet niitä huumorin varjolla kerrottuja juttuja, joita kuunnellessa hymy pitää puristaa huulille väkisin myötähäpeän ja vaivaantumisen ollessa päällimmäisiä tuntemuksia. Tyypillisiä esimerkkejä: sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ikään, etniseen taustaan, pukeutumiseen, painoon, pituuteen tai hiustenväriin pohjautuvat jutut. Heh heh…

Edellisten lisäksi musta huumori, sarkasmi, kaksimielisyydet ja rivot vitsit kuuluvat NSFW -listalle. Samaan nippuun voidaan heittää vielä politiikkaa koskettelevat herjat, sisäpiirin vitsit ja ne, joiden ymmärtäminen vaatii erityistä tietoa tai harrastuneisuutta. Tulee pitkä lista.

Kuitenkin monet työyhteisöt, joiden kanssa minulla on ollut ilo tehdä töitä, nostavat huumorin keskeiseksi voimavarakseen työssä. Ilmaisut kuten "meillä on aina vähän pilkettä silmäkulmassa", "kyllä meillä töitä tosissaan tehdään, muttei vakavissaan" tai "ei tätä työtä kukaan jaksaisi jos ei välillä voisi nauraa asioille yhdessä" viestivät minulle työyhteisöstä, jolle huumori tuottaa hyvää ja auttaa jaksamaan hankaluuksiakin. Yhdessä nauraminen yhdistää. Tunnustaudun tässä itse huumorin ystäväksi ja harjoittajaksi, myös työssä.

Milloin huumori sitten on work safe, työhön tai työpaikalle sopivaa? Kun kaikki ymmärtävät vitsin, eikä se loukkaa ketään. Nauretaan yhdessä, ei jollekulle. Itse olen todennut, että omasta itsestä ammennettu huumori on turvallisinta mahdollista.

Jouni Sipponen
Kirjoittaja on insinööri :)

* Otsikon lyhenne tarkoittaa työhön tai työpaikalle sopimatonta (Not Suitable/Safe For Work).

Mikä erottaa zombin ja tehokkaan työntekijän?

Kuva: sxc.hu

Tämä tarina on totta.

Kännykkä piipittää puoli seitsemän. Painan torkkua ja jatkan unia. Vaimo sen sijaan nousee reippaasti ja aloittaa aamun touhut. Taas piippaa. Kesken unien. Raajat painavat tuplasti ja aivotoiminta on alkuliman tasolla. Aivan kuin ruokapöydässä olisi lautanen otettu kesken kaiken nenän edestä. Njää njää, enempää ei heru. Tällä on pärjättävä. Vaimo lähtee reippaana ja ajoissa töihin kun itse valun aamupalalle. Itsekurin äärimmilleen pinnistäen selviydyn työpaikalle.

Henkinen sumu ei kuitenkaan suostu laskeutumaan ja sinnittelen iltapäivään rutiininomaisella suorittamisella. Innovatiivisuudesta en jaksa edes unelmoida kun taistelen pysyäkseni arjen kyydissä. Kotona tulee palautetta tuppisuuna jurottamisesta ja aamun äreydestä. Ei kai minun ole pakko murista kun toinen vain yrittää tsempata minua hereille? No hoidanpa edes tiskit ja iltauutisilta heti nukkumaan. Älysin lopulta sentään, että jotain tarttis tehdä. Työterveyslääkärin ja erikoishammaslääkärin kautta diagnoosiksi varmistui lievä asentoriippuvainen uniapnea.

Mikä siihen sitten tepsisi? Kaikki olimme sitä mieltä, että tennispallo paidan selkään ommeltuna-temppu oli silkkaa höpötystä. Siispä hammaslääkärini muovaili minulle melko kalliin purulelun. Ylä- ja alahampaille tuli omat akryylikiskot, jotka lukkiutuvat yhteen niin, että alaleukaa vedetään eteenpäin. Tarkoitus oli vähentää kuorsausta ja yöllisiä hengityskatkoksia tekemällä nieluun lisää tilaa hengittää. Ja toimihan se tavallaan. Mutta kun se myös piti suun auki.

Yöllä piti nousta kerran pari juomaan suun kostukkeeksi. Nukahtaminenkin oli vaikeaa suu pullollaan muovia. Lopulta kypsyin härvelin hankaluuteen ja se sai jäädä. Seuraavaksi leukalihas kipeytyi ja pureskellessa alkoi leukanivel paukkua. No voi änkeröinen! Apnean lisäksi ilmeisesti purin hampaitani öisin voimakkaasti yhteen ja ilman suojaa ne kuluisivat nopeasti. Rakennettiin siis toinen kallis purulelu. Tällä kertaa se peitti vain ylähampaat ja neutraloi leuan asennon. Hampaat ja leuka tuli näin pelastettua mutta entäs ne yölliset sukellukset?

Paras ratkaisu tähän mennessä on ollut ensi näkemältä huijaukselta vaikuttanut silikonilaastari. Olen nyt pari viikkoa katsellut sitä kirjaimellisesti nenän vartta pitkin aina nukkumaan mennessä. Mutta se toimii. Tajuan taas pitkästä aikaa miltä muista ihmisistä tuntuu kun yöunet oikeasti riittävät ja paukkuja riittää niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Jäljellä on enää selvittää voiko härpäkkeen korvata pysyvämmällä ratkaisulla. Suostuvatkohan ne leikkaamaan henkireikiä isommiksi? Samalla on herännyt myös kysymys siitä kuinka moni muu mahtaakaan tyytyä luulemaan ajatuksenjuoksunsa hitauden olevan osa persoonallisuuttaan, vaikka taustalla voi olla myös diagnosoimaton uniapnea.

Jos sinuakin ihmetyttää mistä ihmeestä työtoverit ammentavat energiansa ja jos maan vetovoima tuntuu aamuisin sänkysi kohdalla erityisen suurelta, niin ota asia puheeksi työterveyshuollossa. Minullakin oli hyvin harvoin selkeitä uniapnean oireita kuten aamuisia päänsärkyjä. Sen sijaan jatkuva alisuoriutumisen tunne on kulkenut mukana kauan, minkä vuoksi kuvittelin ongelmien olevan osa elämääni. Monenlaisia virityksiä kokeilleena tiedän nyt, että hoidot voivat olla hankalia saada sekä käyttää mutta ainakin omalla kohdallani kaiken sen vaivan arvoisia. Suomi nousuun paremmin nukkumalla!

Jani Ruotsalainen
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, jonka välillä onnistuu pitää jalat maassa, vaikka ajatukset lentävätkin.

Prööh prööh, verkkotoimittajan sieraimet sanoivat...

Olen tuuminut, että pätkätyöläiselle omien työhön liittyvien vahvuuksien tunnistaminen on tärkeää. Tuumin, että se on tärkeää työnhaussa, sillä pitää tuntea itsensä hyvin, jotta järkevää työtä voi saada. Oman osaamisen ja nykytyön haasteiden tunnistaminen on kuitenkin varmasti tärkeää myös siinä kuuluisassa pitkässä juoksussa, jos ja kun arkinen aherrus jatkuu vuodesta toiseen.

Jos minulta on kysytty, mitä normaalina työpäivänäni tapahtuu, niin en ole oikein osannut vastata. "Olen verkkotoimittaja", sanon, vähän kuin Heikki Silvennoinen sketsissään toteaa puhelimessa vaimolleen: "Mä oon lentäjä..." Kyllä sitä työpäivinä kuitenkin kaikenlaista tulee tehtyä. Osaan myös monenlaista, uskon, vaikka töihinsä rutinoituneena on helppo alkaa ajatella, että kaikkihan nämä hommat hoitaisi. Mutta mistä tietäisin, että mitä teen ja mitä osaan?

Keksin yhden mahdollisen vastauksen ongelmaan: se on "päivän prööhin" ylöskirjaaminen. Jokaisen työpäivän päätteeksi kirjoitan yhden asian ylös, jonka hoidin hyvin tänään. Prööh-sana tulee siitä, että kun on kovin innostunut jostain, hengitys kulkee nenän kautta pöristen. Kuvitelkaa innostunut sonni, sieraimet höyryävänä prööh, prööh - siihen moodiin haluan itseni!

Jos muistaa ennen kotiinlähtöä merkitä onnistumisensa ylös, sen keksiminen ei useinkaan ole vaikeaa, mutta se on outoa, lähes surullista, että jos yhtenäkin päivänä unohtaa merkitä ylös prööhinsä, sitä on vaikea seuraavana muistaa. Päivät menevät yhdeksi massaksi, josta mikään ei nouse esiin. Mitä jos olisin miettimättä asiaa kuukauden? Entä jos vuoden, viisi vuotta, kaksikymmentä?

Suosittelen jokaista testamaan päivän prööhin kirjaamista. Se voi tuntua hoopolta aluksi ja toisinaan väkinäiseltä - eihän itsensä kehuminen ole meillä tapoihin kuulunut... Mutta toivon, että se auttaa minua pysymään terhakkana ja työstäni innostuneena.

Jussi Koivisto
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen verkkotoimittaja.