Kehittämisestä tuleekin helposti puhkihuudeltu näennäistermi, jolla viitataan kaikenmoiseen hätäiseen puuhasteluun työyhteisöissä. Kouluttajia ja kehittäjiä tilataan ankeampinakin talousaikoina kuin vanhasta tottumuksesta. Vaan eipä niille janttereille sentään kokonaista päivää kannata antaa. ”Jos pitäisitte meidän kokouksen alussa sellaisen maksimissaan tunnin alustuksen tästä aiheesta – kun meillä suunnitellaan isoa organisaatiomuutosta ja aika on vähän kortilla kaikilta!” Palveluntarjoaja vastaa siihen toki, jotta ”Sopii!”. Koska sovittava on. Oman toimeentulonkin vuoksi. Vaikka usein tekisi ehkä mieli sanoa: ”Eipä kuulkaa käy, ihan itsenne vuoksi. Ette nimittäin etenkään tuossa muutosköhässä hyödy puolikkaan pastillin vertaa moisesta muka-kehittämishetkestä.” Kyynistä ajatteluako? Ehkä.
Olen saanut työssäni seurata ja harjoittaa monenlaista kehittämistä, minkä seurauksena uskon nykyisin yhä vähemmän erilaisiin pikamenetelmiin ja ”kunhan-ollaan-kivoja-toisille-niin-arki-kyllä-sujuu-ajatteluun”. Sen sijaan uskon siihen, mille nykyinen työelämän rytmi haluaa antaa yhä vähemmän aikaa: pidempiin, analyyttisiin kehittämisprosesseihin, joihin osallistuu porukkaa läpi organisaation sekä niistä kumpuaviin jatkuvan kehittämisen käytäntöihin. Onhan jo vuosikausia mantranomaisesti hoettu, miten kehittäminen ei ole irrallinen, ajallisesti rajattu kokonaisuus muun työn ohessa, vaan ”osa jatkuvaa toimintaa, joka kuuluu kaikille”. Näin väitetään monessa työpaikassa olevankin. Vaan todellisuus näyttäytyy toisenlaisena: mitä isompi hässäkkätilanne, sitä nopeammin teipattavaa laastaria toivotaan.
Toisaalta muunkinlaisia kokemuksia on. Esimerkiksi tuoreessa tutkimushankkeessamme (TOIMI 2014–2016) useampi hoitoalan organisaatio kokeili työyhteisöissään kahta työntekijälähtöisen innovoinnin edistämiseen tarkoitettua kehittämismenetelmää. Jokaisessa kokeiluyksikössä myllersi hankkeen aikana tavalla tai toisella. Tapahtui uudelleenorganisointeja, väki vaihtui, kipristeltiin taloustilannetta ja podettiin pitkiä sairaslomia. Kehittämiselle ei ollut helppo löytää aikaa eikä varsinkaan toteuttaa prosessia katkoksitta.
Kuitenkin menetelmäkokeilujen päätteeksi järjestetyissä arviointityöpajoissa nousi kirkkaasti esille oivallus siitä, miten kehittämisponnistus oli ollut antoisa ja tuottoisa siitä huolimatta, että prosessi tuntui raskaaltakin ja matkan varrella oli haasteita. Yksiköissä päädyttiin yhteisten kehittämistapaamisten myötä monenlaisiin uudistuksiin, joilla sujuvoitettiin arjen työtä ja vastattiin ajankohtaisiin muutospaineisiin. Pohtimaan pysähtyminen oli myös tukenut yhteisöllisyyttä. Lisäksi oli saatu uutta ymmärrystä ja potkua oman ammatillisen kehityksen edistämiseksi. Mieleeni jäi vahvasti osallistuja, joka totesi, että tuskin olisi enää kyseisessä työpaikassa, ellei prosessi olisi tuonut mahdollisuutta huomata, miten samanlaisia ajatuksia ja huolia työkavereillakin oli. Yhdessä oli päätetty ponnistaa eteenpäin.
Näinpä. Joskus yhteisen, rauhallisen työstöajan varaaminen kiireen keskellä on juuri se oikea teko. Kehittämisessä on syvästi kyse oppimisesta. Kaikki uuden oppiminen ja luominen ottaa aikansa – mutta maksaa satsatun ajan lopputuloksen laadussa takaisin.
Heli Heikkilä
Kirjoittaja työskentelee tutkijana TOIMI-hankkeessa, joka tarkastelee kahden työntekijälähtöisen kehittämismenetelmän, ITU!- Innovaattorin työkirjan ja Kehitysvuoropuhelun, käyttöä vanhuspalvelutyössä. Hankkeen toteuttaa Työterveyslaitos Työsuojelurahaston tuella.
Loistava kirjoitus! Kiitos Heli! Myös oman kokemukseni perusteella ajan puute on yksi suurimmista haasteista päivittäisen työn ja sen johtamisen kehittämisessä, minkä vuoksi kehitystyö jää usein tekemättä tai kiireen keskellä tartutaan erilaisiin ilmiongelmiin ja ”pikamenetelmiin”, joiden avulla toivotaan nopeaa ratkaisua jatkuvasti toistuviin, arkea hankaloittaviin ongelmiin.
VastaaPoistaKestävä kehitys alkaa oikean ongelman tunnistamisesta, minkä vuoksi onnistuneessa kehitystyössä oleellista on juuri tutkiva ote ja kaikkien sidosryhmien osallistaminen, sillä sen avulla kehitystyön lopputuloksena syntyvät uudet toimintamallit vastaavat kaikkien – henkilöstön, asiakkaiden, yrityksen ja muiden sidosryhmien tarpeisiin.
Vaikka kehitystyö vaatii aikaa, se kannattaa, sillä onnistuneen kehitystyön seurauksena arkea vaivaava ongelma poistuu, toiminta uudistuu ja aikaa, osaamista ja työn iloa vapautuu työorganisaation käyttöön.
Sen lisäksi, että parhaat työntekijät pysyvät organisaatiossa, myös liiketoiminnan kannalta onnistunut kehitystyö tuottaa tulosta, kun työn tuottavuus, tuloksellisuus ja henkilöstön hyvinvointi paranevat samanaikaisesti, kun liiketoiminnan tavoitteet saavutetaan entistä paremmin!
Kiitos, Kati, palautteesta ja kommentista! Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Monesti haaste alkaa jo siitä, että ei pysähdytä kyseenalaistamaan tuota totuttua "on liian kiire -selitysmallia". Epäilemättä on kiire. Mutta miksi on kiire? Mistä se nykyisin erityisesti syntyy - mitä ja miten yritämme tehdä silloin, kun tuntuu, että aika laukkaa karkuun? Kiiretilanteiden tarkastelulla voi päästä mm. kiinni siihen, mikä työssä onkaan muuttunut - ja mitä tilanteita ehkä koetetaan hallita vanhoilla keinoilla. Tosiaan, jo ilmiongelmahuomioiden ja totuttujen, yhteisössä vallalla olevien selitysmallien kohdalla pysähtyminen sekä niiden kriittinen tarkastelu ja kyseenalaistaminen voisi olla avain fiksumpaan kehittämisen suuntaan ja tapaan.
PoistaParhaimmillaanhan tuollainen tutkiva ote ja kehittämisorientaatio muotoutuu jatkuvaksi käytännöksi, jolloin jo niissä muutenkin kalenteriin varatuissa palavereissa päästään yhdessä nopeasti ruotimaan ajankohtaisia arjen pulmakohtia. Työhyvinvointi tosiaan syntyy sujuvasta, tarkoituksenmukaiselta ja merkitykselliseltä tuntuvasta työstä. Sitä voidaan siis parhaimmillaan edistää nimenomaan tarkastelemalla ja kehittämällä työtä yhdessä.