tiistai 7. tammikuuta 2014

Rajanylittäjiä

Istuin aamulla junassa kristallipallo repussa. Pallo tulisi olemaan älypuhelimen ohella ainoa työvälineeni tänään. Olin matkalla pitämään esitelmää tulevaisuuden työstä. Pallolla halusin muistuttaa kuulijoita tulevaisuuden ennakointiin liittyvistä epävarmuustekijöistä.

Katselin, miten kanssamatkustajat yksi toisensa jälkeen nostivat läppärit syliinsä. Mietin, millaisia reaktioita heräisi, jos ottaisin palloni esiin ja alkaisin tuijottaa sitä, kuten toiset tuijottivat mustia ruutuja. Minua pidettäisiin todennäköisesti jonkinlaisen rajan ylittäneenä. Sumuinen kristalli ei käy katu-uskottavasta käyttöliittymästä.

Työtä tehdään usein koneella, ja ihmisen ja koneen välinen suhde on kiinnostanut työn tutkijoita aina. Suhdetta on pohdittu esimerkiksi sidoksellisuuden näkökulmasta.

Erityisesti teollinen liukuhihnatyö sitoo ihmisen tiiviisti koneeseen. Kone taas sitoo ihmisen paikoilleen ja määrää työasennon ja työnteon rytmin. On pakko pysyä vauhdissa mukana ja siedettävä huonoja työasentoja. Tällainen riippuvuus on todettu monin tavoin kuormittavaksi ja stressaavaksi, ja sidoksisuutta on pyritty vähentämään erilaisin toimin 1970-luvulta lähtien.

Liukuhihnat ovat harvinaisia työssä, jossa yhä useammin rikotaan organisatorisia ja yhteisöjen välisiä rajoja. Koneen ja ihmisen välinen side ei ole kuitenkaan kadonnut, päinvastoin. Jos kone ennen sitoi ihmisen tiettyyn paikkaan, nyt ihminen kantaa konetta mukanaan paikasta toiseen. Samalla ihminen raahaa mukanaan työtä, huonoja työasentoja ja työstressiä monenlaisten rajojen yli.

Kone määrittää edelleen myös työn rytmiä. Viestit kollegoilta, yhteistyökumppaneilta ja asiakkailta välittyvät koneiden kautta. Odotuksena on nopea reagointi sähköiseen impulssiin, mikä tarkoittaa yleensä uuden viestin lähettämistä takaisin tai eteenpäin. Aikarajat ylittyvät, koska koneet mahdollistavat sen.

Jos olisin 1970-luvun liukuhihnatyöntekijä, mitä ajattelisin vuoden 2014 junamatkustajista? Taitaisin pitää heitä aika outoina. He kantavat vapaaehtoisesti työkonetta mukanaan. Eivät malta jättää sitä edes illan tullen laukkuun, koska koneella voi olla tärkeää viestittävää. He jähmettyvät yksikseen paikoilleen tuntikausiksi, vaikka ei olisi pakko. He tuijottavat mustia ruutuja ja ajattelevat näkevänsä siellä koko maailman ja kaiken tiedon.

Eroaisinko minä kristallipalloineni tuon 1970-luvun työläisen mielestä jollain tapaa muista matkustajista?

Anu Järvensivu

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.


1 kommentti:

  1. Ehkäpä läppärin tai tabletin ruutu juuri onkin se litteä kristallipallo, jonka sumuun ruudun hypnotisoimina katsomme, ja yritämme nähdä sieltä tulevaisuuden?

    VastaaPoista