Yksi asia on ainakin hyvin – vammat löydetään aikaisessa vaiheessa, ennen kuin kuulon vajavuudet alkavat todella haitata elämää. Tästä on tietenkin kiittäminen työterveyshuoltoja, jotka valveutuneesti ja kattavasti kartoittavat melulle altistujia. Aikainen toteaminen toisaalta johtaa siihen, että työperäisestä meluvammasta ei ammattitautikorvausta heru. Mutta miksi näitä vammautumisia tulee?
Yksi selitysmallien kestosuosikki on, että työperäisen altistumisen tunnistaminen on helppoa ja meluvammadiagnostiikka on selkeää. Pidän tätä aikamoisena yleistyksenä. Vamman diagnosointi on kyllä selkeää, mutta työperäisen altistumisen arviointi on kaikkea muuta kuin helppoa. Työperäisyyteen on monesti riittänyt, että kovaa melua esiintyy kyseisellä toimialalla ja kyseisessä työtehtävässä. Työpaikan tehtävä on hoitaa työolot siihen kuntoon, ettei kovaa melualtistumista synny. Meluvammoja ei synny, jos ei ole melua.
Helppouden utopia on syntynyt, kun jopa ilmaisilla kännykkäappseilla voi kuka tahansa olla mittaavinaan melua. Tämä ei kuitenkaan kerro altistumisesta yhtään mitään. Altistumisesta ei kerro myöskään se, että mitataan melutasoa tarkkuusäänitasomittarilla parin minuutin ajan ja siitä lukemasta päätellään, onko työpaikalla melualtistumista vai ei. Jos joku lukijoista tuntee näin tehneensä, niin miettiköön päätelmänsä uusiksi. Melualtistumisia ei näillä tiedoilla alenneta.
Toinen yleinen väite on, että kuulonsuojaimia ei käytetä kattavasti. Totta on tässä ainakin toinen puoli – kuulonsuojaimia ei aina melussa oltaessa käytetä tai niitä käytetään väärin. Meluvammoja ei voi syntyä, jos kuulo suojataan oikein. Se toinen puoli asiassa onkin tiedostamaton huolimattomuus suojainten käytössä. Töissä saattaa huomaamatta tulla ottaneeksi suojaimet korvilta, kun pitää jutella jonkun kanssa tai kun värinä taskussa kertoo, että puhelimeen pitää vastata.
Meillä on samat korvat niin kotona kuin töissäkin, jolloin melualtistus työpäivän jälkeen vain kasvaa kasvamistaan. Autostereot, elokuvissa käynti, elävän musiikin lähipubi, ruohonleikkuri, moottorisaha, vatkain, pölynimuri, matontamppaus, soittoharrastus, konsertit – altistumistilanteita ja paikkoja on elämässämme todella paljon. Melualtistumisen kasvamiseen riittää ”nupit kaakossa” mielimusiikin kuuntelukin. Voiko tätä erottaa työperäisestä melualtistumisesta? Vamma näistäkin voi aikaa myöten syntyä. Se tulee kuin hiipivä hölmöys, eikä koko syytä voi vierittää työpaikalle.
Monet työterveyshuollot ovat kyllä vuosien ajan järjestelmällisesti selvittäneet melualtistumisia. Käytössä on tosin varsin vanhaa tekniikkaa. Kustannustehokkaasti mittarista saatetaan lukea vain yksi meluannoslukema päivän mittauksista miettimättä yhtään mittaukseen liittyviä virhemahdollisuuksia. Vanhemmat mittarit ovat esimerkiksi erittäin herkkiä kännyköiden sähkömagneettisille kentille ja tulokset voivat olla täysin väärät. Mittaajan ainainen ongelma on myös olla paikalla väärään aikaan. Juuri mittauspäivänä ei tuotantotilanne olekaan tyypillinen tai se eniten melua tuottava laite onkin nyt rikki; selityksiä on monia.
Todellista altistumista kuvaava melulukema saadaan ainoastaan yhdistämällä työntekijän työtehtävien kestoajat ja niitä vastaavat melutasot. Tärkeintä olisi saada kuva siitä mitkä työtehtävät ja melulähteet altistumisen aiheuttavat, jotta altistumisen alentaminen, eli meluntorjunta, voidaan kohdistaa oikein. Tässä tarvitaan logaritmilaskentaa ja kymppipotensseja, joita harvat hallitsevat.
Anna lahja tulevaisuudellesi – suojaa kuulosi oikein.
Tapani Ollila
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen Helsingin aluetoimipisteen aluevastaava ja vanhempi asiantuntija, joka koordinoi fysikaalisen työhygienian palvelutoimintaa koko maan laajuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti