maanantai 29. lokakuuta 2012

Mukavan epämukavaa

Ala-asteen ensimmäisen luokan opettajallani oli mainio sanonta. Hän oli sitä mieltä, että ihminen seisoo kahdeksan tuntia vaikka aidanseipäänä.

Olen huomannut, että ihmisillä on usein taipumus tehdä niitä asioita, joita he ovat ennenkin tehneet hyvin. Jos olet hyvä uimaan, uit mielelläsi. Jos olet hyvä tekemään kokousjärjestelyjä, saat ne vastaisuudessakin tehtäväksesi. Fine. Asiat sujuvat sukkelaan ja ilman turhaa ahdistusta.

Tässä helppouden tunteessa piilee kuitenkin suuri vaara.

Oma mukavuusalue alkaa nimittäin salakavalasti pienentyä, jollei sieltä koskaan poistu.

Kohta huomaamme, ettemme halua tehdä asioita, joita olemme tehneet ennen. En lupaa tehdä Excel-kaaviota, koska edellisestä kerrasta on niin paljon aikaa. Ruotsin kielen sanasto ei muistu kouluajoilta enää mieleeni ja kommunikoin lahden toisella puolella kollegojen kanssa illanvietossa englanniksi – koska se vain on niin helppoa.

Silloin tällöin meidän kaikkien on suotavaa kärsiä tuskanhiestä ja vapisevista käsistä. Joka kerta kun selviydymme haasteesta, kehomme tuottaa endorfiinia ja sen avulla meidän on yhä helpompi suoriutua vielä vaikeammasta tilanteesta seuraavalla kerralla.

Olen huomannut, että omaa mukavuusaluetta voi päättää tietoisesti laajentaa sekä töissä että harrastuksissa.

Otan vastaan luentopyynnön aiheesta, joka tuntuu itsellekin vaikealta hahmottaa. Luentoa kootessa opin aiheesta lisää ja ajatukseni jäsentyvät. Teen töitä joskus kovan aikapaineen alla ja huomaan, että silloin on pakko keskittyä kaikkein olennaisimpiin asioihin – ja selviän kiireestä huolimatta riittävän hyvin.

Aloitin improvisaatioteatterin harrastamisen sen takia, että se oli ehdottomasti pelottavin harrastus, jonka keksin. Kiinan kielen alkeet eivät ole helppoja ja vaativat tuhansia tunteja työtä. Ratsastuksessa koen aika ajoin harrastusvuosistani huolimatta olevani täysin aloittelija, kun kyynel silmässä en saa ratsua tottelemaan pohjetta enkä ohjaa.

Joskus minulla on tunne, että en osaa, uskalla tai pärjää. Silloin muistutan itseäni, että olen osannut, uskaltanut ja pärjännyt ennenkin. Kahdeksan tuntia menee vaikka aidanseipäänä – jos päätän niin.

Hyppää epämukavuusalueelle ja yllätä itsesi. Väitän, että osaat aina enemmän kuin luuletkaan.


Venla Räisänen
Kirjoittaja työskentelee Työterveyslaitoksen Tampereen epämukavuusalueen toimipisteessä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Epäonnistuminen kuuluu elämään

Johtamisen ja esimiestyön opeissa painotetaan onnistumisen kokemuksia. Pitäisikö puhua myös epäonnistumisista, mokista? Oppiminen ei ole taikuutta, vaan "se on väännetty epäonnistumisten rautalangasta".

Suomalaiset pärjäävät erilaisissa eurooppalaisissa vertailuissa yleensä hyvin. Näin myös onnellisuus- ja hyvinvointirankingeissä. On olemassa kuitenkin yksi poikkeus: suomalaisten sijoittuminen mittareissa, joissa mitataan itsetuntoa tai kykyä itsenäisesti sopeutua yllättäviin haasteisiin ('resilienssi', joustavuus), sijoituksemme putoaa keskiarvojen alle.

Itsetunnolla ja epäonnistumisella on yhteytensä. Miksi suomalainen häpeää epäonnistumista? Miksi mokaajalle käännetään selkä?

Kammomme mokaamiseen sikiää jo lapsena. Jo lapsi oppii kuumaa keittolevyä koskettaessaan, että samaa ei kannata toistaa. Jos itse löydän itsetuntoani kaihertaneita kokemuksia lapsuudestani, kansakoulun laulukoe nousee erityisesti pintaan. Kun epävarma, ujo alle 10-vuotias raakile pannaan luokan eteen ja opettaja antaa merkin aloittaa laulu, ei tuotos voi olla kuin epämääräistä mölinää, joka synnyttää suurta huvittuneisuutta ylen kriittisen ja osin vahingoniloisen yleisön edessä.

Olen myöhemmin oppinut jopa nauttimaan esiintymisestä yleisön edessä. Yleensä esiintyminen on sitä helpompaa, mitä suurempi tai vieraampi yleisö on. Singaporessa asiantuntijana esiintyminen on paineetonta, omassa laitoksessa esiintyminen voi olla hankalampaa. Vaikeinta edelleenkin on esiintyä omalle pienelle lähiympäristölleen - niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Mokaamisen oppikoulu on toisenlaista Yhdysvalloissa. Siellä hoetaan: "you are great, but so am I". Työelämässä, varsinkin yritysmaailmassa mokaajaa pidetään kokeneena ja virheen tekeminen on sallittua, suositeltavaakin. Siellä kupru kertoo tekemisestä ja luovuudesta.

Mielestäni työelämän mokat on otettava vakavasti, mutta niistä ei saa rangaista. Oma kokemukseni vahvistaa virheiden tekemisen ja niistä oppimisen tärkeyttä, niin kipeältä kuin se saattaa tuntuakin. Uskottava empaattinen johtaja voi minusta olla ainoastaan henkilö, joka on kulkenut oman saharansa - oman kuivan kautensa, ja oppinut kantapään kautta erheistään. Sellaisen henkilön on paljon helpompaa myös hyväksyä virheitä muiden tekemänä, ja tukea virheiden jälkeistä eteenpäinmenoa.

Harri Vainio
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja


Kansainvälinen epäonnistumisen päivä on 13.10. Katso suomalaisten merkkihenkilöiden ajatuksia epäonnistumisesta osoitteessa www.epaonnistumisenpaiva.fi

Moka on lahja! Lue juttu Työpiste-verkkolehdestä.