perjantai 28. marraskuuta 2014

JoulunAika

On taas se aika vuodesta, kun kadunvarsille ilmestyy kirkkaita valoja ja lehtien sivuilta ja näyteikkunoista kurkistelee pieniä punalakkisia hahmoja ja valkoisia siivekkäitä kaunottaria. Pian lapset tuijottavat kalentereita, laskevat päiviä, odottavat ajan kulua. Montako päivää jouluun?

Joulu on kiehtovasti kiinni ajassa monin tavoin. Joulu muistuttaa ajan syklisyydestä. Se tulee aina uudelleen, samaan aikaan.  Mutta kuitenkin aika on eri. Kun katson ajassa taaksepäin, näen lapsuuden joulut, pelottavan joulupukin, edesmenneen mummon. Jotakin kaihoisaa. Joulukuuset olivat harvempia, ja jouluvaloja oli vähemmän. Paljon on muuttunut. Myös lasten joulukalenterit kertovat ajan lineaarisuudesta: mennään joulua kohti, päivä kerrallaan.

Aika on pysyvyyttä ja muutoksia. Joulu tulee, on ja palaa jälleen seuraavana vuonna. Siinä on paljon vahvoja pysyviä juonteita, toistuvuutta ja syklisyyttä. Jokainen joulu tuo kuitenkin aina jotakin uutta, uuden kerroksen vuoden aikana kertynyttä.

Hyvää joulunaikaa!

Minna Toivanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana AikaJärjestys asiantuntijatyössä -tutkimushankkeessa. Hankkeen tuloksena syntyy apuvälineitä asiantuntijatyön ajallisen järjestyksen hahmottamiseen ja jäsentämiseen.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kehittämisen kohteista vahvuuksien korostamiseen

Joskus kummastuttaa tämä käsite ”kehittämisen kohde”. Sitä on tapana käyttää lieventävänä kiertoilmauksena tarkoittamaan henkilön huonoa puolta tai heikkoutta. On vahvuudet, ja sitten on ne kehittämisen kohteet. Jostain syystä kuvitellaan, että tämä on positiivisempi tapa ilmaista asia. Mielestäni tähän käsitteeseen kuitenkin sisältyy piiloviesti siitä, että vain täydellinen on riittävää ja ihmisen pitää loputtomasti kehittää itseään pois huonoista puolistaan.

Miksi ei voisi vain hyväksyä sitä, että kaikissa meissä on huonoja puolia ja heikkouksia ja rehellisesti myös kutsuisi niitä sellaisiksi? Eikö se olisi paljon armeliaampi viesti? Näin voisi huomion suunnata vahvuuksiin, joita meillä kaikilla myös on. Sillä energialla, joka käytetään heikkouksien kehittämiseen, voisi luultavasti paljon tehokkaammin vahvistaa niitä hyviä puolia.

Tämä ei suinkaan merkitse, etteikö huonoista puolistaan pitäisi olla tietoinen. Kun huonot puolensa tiedostaa ja ne myöntää avoimesti, niiden haittoja voi minimoida.

Esimerkiksi henkilö saattaa olla sosiaalisesti kömpelö: töksäyttelee näkemyksensä suoraan vastapuolen tunteita miettimättä. Kun tämän puolen itsessään myöntää, voi hakeutua sosiaalisesti taitavampien henkilöiden seuraan ja siten vähentää haittavaikutuksia. Asiakastapaamiselle otetaan mukaan seurustelu-upseeri, ja tärkeät meilit luetetaan tahdikkaammalla työkaverilla. Töksäyttelijä saattaa olla hyvä vaikkapa hahmottamaan syy-seuraussuhteita tai näkemään olennaisuuksia. Kun töksäyttelijän ei tarvitse jatkuvasti ”kehittää” omia sosiaalisia taitojaan, vapautuu hänen energiansa vahvuuksien hyödyntämiseen ja voimistamiseen.

Samoin työn tuunaaminen omien vahvuuksien ja heikkouksien mukaiseksi lienee helpompaa kuin omien persoonallisuuspiirteiden muuttaminen. Kannattaako ujon ihmisen rääkätä itseään esiintymisillä, kun joku enemmän valon kohteena viihtyvä työkaveri hoitaa homman paljon paremmin? Sen sijaan ujo ihminen voi olla tavattoman taitava esimerkiksi asiakkaan tarpeiden kartoittamisessa, koska malttaa kuunnella. Oman persoonan näköisessä työssä ei tarvitse jännittää, ja omat voimavarat pääsevät parhaaseen käyttöön.

Mitä jos lopetettaisiin jatkuva huonoihin puoliin keskittyminen? Hyväksyttäisiin itsemme sellaisina kuin olemme ja panostettaisiin vahvuuksiemme hyödyntämiseen ja jalostamiseen?

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta. 

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kansallispiirteenä varovaisuus

Tarmo Torppari oli sopinut isännän kanssa, että heti kevätkylvöjen jälkeen Tarmo rakentaisi oman tuvan korpeen, tilan takamaille. Asialla oli kiire, sillä perheelle piti saada katto pään päälle ennen talvea ja pieni peltotilkkukin raivattua kiviseen metsään, jotta seuraavana kesänä saataisiin satoa. Tarmo luotti perimätietoon ja teki kaiken täsmälleen niin kuin oli isältään oppinut. Virheisiin ei ollut varaa, sillä epäonnistuminen tiesi perheelle kylmää ja nälkää, aitoa ja todellista hengenvaaraa. Oli vain yksi tilaisuus, ja Tarmon oli pakko käyttää se oikein.

Aikoinaan suomalaisessa korvessa virheet vaativat kovan hinnan. Luultavasti ne kaikkein uskaliaimmat kokeilijat eivät silloin monesta talvesta selvinneet – tai viimeistään heidän lapsensa saivat kärsiä, kun isä oli päättänyt pilotoida nauriiden kasvatusta maan pinnalla. Liekö virheiden välttelystä tullut niin keskeinen oppi suomalaiseen kulttuuriin juuri tästä syystä? Säännöt ja perinteet kun olivat niin pitkään ainoat henkivakuutuksemme.

Varovaisuutta ja perinteiden noudattamista voi pitää suorastaan kansallispiirteinämme, joista saa olla ylpeä siinä missä sitkeydestä ja sisustakin. Pitiväthän ne tämän kansan hengissä. Joskus kuitenkin käy mielessä, olisiko tämä riskien välttely jäänyt turhankin hallitsevaksi lähestymistavaksi tässä turvaverkkojen ja valistuksen nykymaailmassa. Voisiko olla niin, että virheiden pelko toimii nykyisin vähän turhankin tomerasti? Nyt meillä on talvella lämpimämmät asunnot kuin Välimerellä, ja lähikaupasta saa ruokaa biojätteeseen asti heitettäväksi. Ehkä sisäistä varovaisuuden ääntä voisi tietoisesti joskus kyseenalaistaa?

Ideoista varsinaisestihan ei tällä kansalla ole pulaa – katsotaan vaikka satunnaisen lehden mielipidepalstaa, jolta löytyy paljon hyviä ehdotuksia siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Se on vain se idean ja toteutuksen väli, johon paniikki iskee, kun ikiaikainen opetus nostaa päätään ja estää reippaan kokeilun ja muutosten tekemisen.

Mitä tähän lääkkeeksi? Yksi keino voisi olla tietoinen itsensä siedättäminen virheille: tekevälle sattuu eikä siihen (enää!) kuole. Myös työpaikka voi tietoisesti opetella pilotoimaan rohkeasti ja sietämään kokeiluista mahdollisesti syntyneitä mokia – ihan oikeasti kehumaan virheiden tekijää reippaasta yrittämisestä ja riskien ottamisesta. Siitä voi syntyä jotain ihan uutta!

Laura Honkaniemi

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen psykologi, joka tykkää riippumatoista ja klapien pilkkomisesta. 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Monta yhteisöä, paljon hyvinvointia

Moni asia voi kosahtaa projektityössä. Epäonnistumisen paikkoja piilee aina projektin suunnittelusta jälkipuintiin asti. Toisaalta projektityö antaa parhaimmillaan kokemuksen yhteisestä saavutuksesta ja jaetusta ilosta. Hyvinvoinnin termein, projektityö voi tuottaa niin työstressiä kuin työn imua.

Rajoja rikkova työ -hankkeessa keskeisinä projektityön stressitekijöinä mainittiin itseen kohdistuvat ristiriitaiset vaatimukset tai odotukset, huono suunnittelu, liian vähäiset (henkilö)resurssit, huonosti laaditut aikataulut, oman osaamisalueen ulkopuolella hääriminen ja puutteellinen esimiehen tuki. Vastaavasti työn imun koettiin lisääntyvän silloin, kun projekteja oli sopivasti yhtä aikaa, projektityö työskentelymuotona koettiin antoisaksi, esimies tuki ja kannusti sekä itseä että projekteja ja tiedon kulku oli riittävää.

Nämä seikat ovat hyvin järkeenkäypiä, mutta muistutus niiden hyvinvointivaikutuksista on aina paikallaan. Esimerkiksi aikataulupaineiden parissa painiminen on hyvin yleistä muuallakin kuin projektityössä. Oma esimies kannattaa pitää ainakin päällisin puolin tietoisena siitä, miten eri projektit kuormittavat.

Myös eräs selkeästi uudenlainen asia koettiin hyvinvoinnin kannalta myönteisenä tekijänä: kuuluminen useaan eikä vain yhteen työyhteisöön. Tutkimukseemme osallistuneet suunnittelijat olivat mukana keskimäärin 6–10 projektissa yhtä aikaa. Eräs suunnittelija totesi haastattelussa, että jokainen projekti on kuin uusi työpaikka. Se tuo mukanaan uuden tavoitteen, suunnitelman, kohteen ja usein ainakin osin uudet ihmiset joiden kanssa tehdä työtä.

Projektityön voi olettaa entisestään lisääntyvän, kun erikoistuminen ja verkostoituminen työn tekemisen muotoina varmastikin vielä lisääntyvät. Tulos, jonka mukaan useampaan yhteisöön kuulumisen koettiin lisäävän hyvinvointia ja rikastuttavan työtä, antaa viitteitä siitä, millaiset tekijät ovat tulevaisuudessakin merkittäviä hyvinvoinnin kannalta. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että on riittävästi epämuodollisia tilanteita, joissa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja rakentaa yhteisöllisyyttä uusien ihmisten kanssa.

Minna Janhonen (Twitter: @minnajanhonen)

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.