tiistai 23. syyskuuta 2014

Pilkut, vilkut ja muita yhteispelin sääntöjä

Lomalla pääsin retkeilemään ristiin rastiin Ranskassa. Autonrattiin en uskaltautunut, sillä jo kartturinpaikalta täkäläinen liikenne näytti sen verran holtittomalta suhailulta, että turvallisempaa oli pysyä tarkkailijana.

Esimerkiksi vilkkua ei suinkaan jaksettu aina käyttää poistuttaessa lukemattomista liikenneympyröistä tai käännyttäessä risteyksestä. Useampikaistaisilla teillä liikkuminen sen sijaan perustui vahvaan vilkunnäyttöön: kaistoja vaihdettiin jatkuvasti, ja kanssa-autoilijoille oma kurvaus viestittiin valoilla.

Parkkipaikkaa sai kaupungissa usein etsiä tuskallisen pitkään. Toisaalta joku saattoi ratkaista
parkkipulman napsauttamalla hätävilkut päälle ja poistumalla autosta – ihan sama, missä kohtaa tietä tai parkkialuetta oltiin. Tällainen pikavisiitti sai kestää reippaan vartinkin. Eikä siinä kukaan torvia töräytellyt, sadatellut tai näytellyt käsimerkkejä. Outoa, sanoin minä, suomalainen, pelkääjän paikaltani.

Entäpä jalankulkijat? Punainen valo oli enemmän viitteellinen kuin kielto. Kerran punaisissa seistessämme näin kuskin näyttävän käsillään meille ”stop”, jotta uskoisimme hänen olevan pian aikeissa syöksähtää suojatien yli. Niin. Meillehän se punainen paloi, mutta autoilija tunsi paikallisen jalankulkijan aatokset. Milloin tahansa tennarini olisivat voineet talsia seepraraidoille.

Kaikesta sekavanoloisesta puikkelehdinnasta huolimatta en nähnyt matkallani ainuttakaan liikenneonnettomuutta. Homma ei siis ollutkaan aivan kaoottista, muille kuin minulle. Olin tottunut erilaiseen.

Säännöistä sovellukseen

Jos joka kielessä on pilkuille omat sääntönsä, niin totta vie on myös vilkuille. Ranskalaisessa liikenteessä oli omat kirjoittamattomat lakinsa, joita paikalliset tuntuivat sujuvasti noudattavan.

Pilkkusäännöille on omat opuksensa, jotka auttavat kirjoittajan oikeille urille. Vilkkusääntöjäkin on taatusti erilaisia eri yhteisöissä. Ei tarvitse mennä edes maasta toiseen huomatakseen, miten moninaisen koodiston harjoittamista arkeen kuuluu vaikkapa eri organisaatioissa. Sääntö ja sen käytännön sovellus – siinä vasta parivaljakko.

Seuraavan kerran, kun työpaikallanne päädytte siihen, että on syytä kirkastaa yhteisönne pelisäännöt ja laatia niistä huoneentaulu, keskustelkaa siitä, mihin pelkkä säännön kirjaaminen riittää. Miten kukin oikeastaan ymmärtää pelisäännöt: miksi niitä kaipaa juuri tiettyyn tilanteeseen tai mikä vanhoissa säännöissä mättää? Voisiko sittenkin puhua konkreettisten toimintatapojen kehittämisestä, yleiselle tasolle jäävien pelisääntöjen sijaan?

Heli Heikkilä

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti