maanantai 25. marraskuuta 2013

Inhimillinen tekijä

Elämme keskellä verkostoitumisbuumia. Monille yrityksille verkostoituminen on toiminnan elinehto: yhä harvemmin kokonainen tuote syntyy samojen seinien sisällä.

Yritysten välisen verkostoitumisen etuja ovat toiminnan tehokkuus ja joustavuus. Firma Y voi johtaa projektia Suomessa, mutta varsinainen toteutus tehdään virolaisessa firmassa. Tuotannon tavoin myös asiantuntijuus verkottuu. Projektina toteutettava hanke voi tarvita monipuolista osaamista, jota saadaan sujuvimmin eri tahojen yhteistyönä. Syntyy ketjutettua asiantuntijuutta, jonka lopputulos on enemmän kuin osiensa summa.

Parhaimmillaan verkostoyhteistyö synnyttää uutta ja hyvää – parempaa kuin yksin nyhjätty. Mutta miten?

Vaikka verkostoon olisi koottuna miten hyvät tyypit, menetelmät tai tuotteen osaset hyvänsä, kokonaisuuden aikaansaaminen vaatii hallittua johtamista. Ratkaisu sisältää myös pulman: miten johtaa verkostoa, joka voi koostua eri organisaatioiden ja ammattien edustajista, eri tavalla projektiin suhtautuvista, kiireisistä ihmisistä ja tiedostavista asiantuntijoista? Kuka johtaa, ketä ja miten?

On visioitu, että tulevaisuudessa verkostotyö muuttuu yhä virtuaalisemmaksi. Hurjimmissa kuvitelmissa on esitetty, että projektipalavereissa eivät kohtaakaan ihmiset, vaan heidän virtuaaliedustajansa, avattaret.

Kuitenkin jo lievempi virtuaalinen yhteistyö aiheuttaa päänvaivaa. Minulle projektipäällikkönä hankaluuksia aiheuttaa jo se, että projektimme jäsenet ovat ympäri Suomea. Yksi yhteisten projektien tärkeimmistä rakennusaineista on luottamus, jota on lähes mahdoton synnyttää virtuaalisessa kanssakäymisessä. Ilmeet, eleet ja tunnelmat eivät välity videoneuvottelun kautta, saatikka sähköpostitse. Ennemmin tulee väärinymmärryksiä.

Tarvitsemme kasvokkaista vuorovaikutusta, tuttuuden tunnetta ja hyväksytyksi tulemista, jotta voimme rakentaa luottamusta. Uskon, että virtuaalinen verkostoituminen kohtaa rajansa, ja se raja on ihmisen perustarpeissa.

Minna Janhonen (twitter: @minnajanhonen)

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erikoistutkija, joka on mukana Rajoja rikkova työ -tutkimushankkeessa. Hankkeen tavoitteena on parantaa työpaikkojen sujuvan toiminnan edellytyksiä.

3 kommenttia:

  1. Komppaan! Virtuaalikohtaaminen ei riitä. Mukaan tarvitaan myös henkilökohtainen tapaaminen, kerran vuodessa kokous, tai muuta, joka selventää henkilöiden persoonallisuuksia, kommunikaatiotyylejä sekä vähentää väärinkäsityksiä. Kolmen kansainvälisen projektin vetäjänä, jossa on yhteistyökumppaneita yhteensä 18 eri maasta, arvostan henkilökohtaista tapaamista yhä enemmän. Ilman tätä, uusien asiantuntijoiden liittyessä toimintaan, vietän aivan liikaa aikaa rikkinäistä puhelinta korjatessa...

    VastaaPoista
  2. Siinä onkin haaste teknologialle, miten saisi välitettyä tämän inhimillisen tekijän toista oikeasti tapaamatta. Neuvotteluun ei riitä videokuva vaan pitäisi olla paljon immersiivisempi kokemus. Ehkä tähän ollaan menossa. Siihen asti täytyy matkustaa ja/tai korjata rikkinäistä puhelinta.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteistanne!! Rajoja rikkova työ -tutkimuksessa haastatellut henkilöt kertovat, että virtuaalista kanssakäymistä helpottaa suuresti se, että projektin / toiminnon aloituskokous pidetään kasvokkain, ja tämän jälkeen tavataan noin kerran vuodessa. Eli heidän kokemuksensa ovat samantapaisia kuin sinulla, Anonyymi. Milla: olen itse miettinyt pääni puhki tuota samaa: miten virtuaalisesti saataisiin välitettyä enemmän kuin mitä nykytekniikka antaa myöden? Virtuaalisen verkostoitumisen varaan ladataan paljon odotuksia, mutta olen alkanut epäilemään, että raja tulee vastaan, kuten blogissa kirjoitan. Kasvokkaisuutta tarvitaan luottamuksen rakentamiseen. Miten tämä on korvattavissa??

    VastaaPoista